Roadtripping in Capetown

2300 kilometriä. 

Niin monta kilometriä olen taittanut nyt Etelä-Afrikassa aloittaen matkan Johannesburgista ja päätyen Capetowniin, muutaman mutkan kautta.

Kurja harmaa sadesää rankaisi mua ankarasti viimeviikolla ja veti siinä samassa mielen aika tummaksi ja  vietinkin ekat päivät Kapkaupungissa aika tiukasti neljän seinän sisällä nenä kiinni ruudussa.  Onneksi torstaina huonekamu Janek kaappasi mut masistelemasta sängynpohjalta kouluhommien parista ja vei huisille road tripille! Englantilaisella pojalla oli oma vuokra-auto johon se pakkasi mikkosen hipin kyytiin, ja kohta me huristeltiinkin jo pitkin rannikkoa uskomattomilla vuoristotreillä! Maisemat oli mielettömät! Tämä vaativa apukuski halusi pysähtyä joka mutkassa valokuvaamaan ja ihmettelemään mutta onneksi kuskilla oli hyvät hermot eikä oltu kiireessä mihinkään.

 

Annoin Janekille vapaat kädet viedä mut ihan minne vaan ja nautin itse pelkääjänpaikalla vaan ajelusta ja maisemista sekä toimitin tärkeää dj:n virkaa, kunnes mulle selvisi mihin oltiin matkalla!! Oijoijoi, tiiättekö sen olon kun ei malta pysyä edes paikoillaan kun on niin innoissaan?

Simon's Town, Boulders Beach ja PINGVIINIT! Kapkaupungin keskustasta on noin 40 kilometrin matka Simon's Towniin jossa pääsee näkemään näitä sydämensulattajia.

Sisäänpääsy maksoi 65 randia per nenänpää mikä oli pieni hinta niin suuresta ilosta joita pingviinien bingaus mulle tuotti! Alueella sai käppäillä vapaasti miten halusi, kunhan muisti että koskeminen ja ruokkiminen oli ehdottomasti kielletty eikä eläimiä saanut häiritä millään tavalla. Niinkuin aina mun takaraivossa kolkutti pieni epäilys toiminnan eettisyydestä, mutta Boulders Beachilla pyritään mahdollisimman paljon tukemaan pingviinien pesintää ja elvyttämään lajikantaa, ne ovat täysin luonnonvaraisia ja tulevat ja menevät vapaasti niinkuin villieläinten kuuluukin.

Pienet maailman suloisimmat frakkipukuiset huojuvat ja kompastelevat otukset jotka patsasteli auringossa. Ei jäällä eikä lumella niinkuin mun kaikissa mielikuvissa, vaan hiekalla ja nurmella. Ne vaan vaappui menemään ja mun sydän suli niin että meinasin herkistyneessä tilassa tirauttaa yhden huomaamattoman onnenkyyneleen. Jos joku sanoo ettei eläimet voi tehdä onnelliseksi niin pyh pah, kaikki masentuneet ja tunnekylmät ihmiset pitäisi kärrätä tänne kattelemaan pinguja koska niitä ihmetellessä ei voi muutakuin hymyillä leveämmin kuin ikinä. 

Wow. Olin ihanku pieni lapsi Linnanmäellä kesäloman ekana päivänä, silkkaa riemua. Myös Janek sanoi ettei muista milloin olisi viimeksi nähnyt jonkun hymyilevän koko päivän yhtä kirkkaasti ja innostuvan aidosti jostain asiasta näin paljon. Tää jos joku oli todellinen hyvänmielen-paikka!

Simon's Townista meidän matka jatkui vielä toiseen kylään rannikolla, Muizenbergin lähiöön joka sattuu myös olemaan Capetownin tunnetuin surffimekka! Täydellinen road trippi päättyi istuskeluun rannalla fish and chipsejä syöden ja surffareita ihmetellen. 

Täyden kympin päivä ja lopputuloksena onnellinen minä. Yhteensattumana myös täydellinen, koska omalla autolla ajelu rauhassa omalla aikataululla ( eli ilman aikataulua) oli satavarmasti parempi tapa kokea Cape Peninsuela kuin turistibussiin sadan kiinalaisen kanssa ahtautuminen. Elämä on välillä huikeaa koska se heittää matkanvarrelle monia näin upeita tyyppejä, tuntemattomia joista tulee kamuja, ja  jotka tekee masentavan harmaasta päivästä hirmu kivan

-julia

Lazy days in Coffee Bay

Johannesburgin hektisyyden ja sisämaassa vietettyjen kuukausien jälkeen mun sielu huusi päästä rannikolle ja upottamaan varpaat rantahiekkaan. Kaupungit on siitä super- ärsyttäviä että niissä on liikaa tekemistä tarjolla ja joutuu potemaan huonoa omatuntoa siitä ettei jaksa pompata jokaisessa turistikohteessa ja suositellussa ravintolassa vaan oikeasti haluais vaan kattoa viidettätoista kertaa samaa shout park- jaksoa sängyn pohjalla. Siksipä seuraavaksi kohteeksi valikoitui Wild Coast ja Coffee Bay!

Yritin selvittää paikallisbussien aikatauluja ja pääseekö niillä rannikon pikkukyliin,mikä itsessään oli aika episodi Joburgin Central Stationilla kun muutama(tuhat) muukin tyyppi oli jonottamassa ja tekemässä matkaa.. Koska kaikki liikennejumalat vaikutti olevan pahasti mua vastaan ja sain tolkuttomasti varoitteluja matkustamisesta yksin paikallisilla dösillä päädyin epätavalliseen vaihtoehtoon jonka pelkkä nimi saa mulle nykyään huonon olon: BazBus. Voi hemmetin hemmetti sentään, tämän reissun ehdottomasti paskin päätös

BazBus on reppureissaajien suosima Hop On Hop Off- bussi joka toimii door to door- menetelmällä, eli ne poimii kyytiin hostellista ja tiputtaa suoraa seuraavan ovelle. Yleisin lippuvaihtoehto taitaa olla coast to coast- eli Joburg-Capetown tai päinvastoin, ja matkaa saa tehdä niin kauan kun huvittaa ja kyytiin hypätä niin useasti kuin haluaa. Koska rahat ja aika oli kauniisti sanottuna kortilla, päädyin ostamaan kaiksista vaihtoehdoista halvimman seitsemän päivän lipun eli viikko aikaa matkustaa koko rannikon mitta ja ehtiä vielä jotain näkemäänkin. Kelasin Johannesburgissa että piis of keik, bussilla ajelu on ihan kivaa ja pari kolme neljä tuntia Durbaniin ja ehdin iltapäivällä vielä biitsille ottamaan aurinkoa. Bitch please, not gonna happen

 Aika  nopeasti realiteetit kävi selväksi ja kolme tuntia vaihtui kolmeksitoista. Durbaniin saavuin illalla kahdeksan maissa ja seuraavana aamuna mut poimittiin kyytiin 06.30 josta matka jatkui kohti lopullista määränpäätä: Coffee Bayta. Tähän väliin note to self: tequila ja kalja on huono combo joka tekee muutenkin nihkeestä matkustamisesta vielä vähän nihkeempää. Eikä ees ihan vähääkään. Toisen ihan täyden ajopäivän päätteeksi saavuttiin perille pikkuruiseen surffikylään mahtavien vuorten ja meren väliin, maisema oli täydellinen! Ihanku olisin ollut Konnussa, kaikki ne pienet värikkäät pyöreät mökit kukkuloilla sai mun kasvot kirkkaammaksi ku ne on aikoihin olleet. Maailman kauneus tekee mut niin kamalan onnelliseksi!

 Reittini kulki välin Johannesburg - Durban - Mthata- Coffee Bay ja voi pojat mikä reitti se oli. Tuhat kilometriä ja kaksikymmentäyksi tuntia. Mutta ne maisemat. Ne oli eeppiset, tai jopa eeppinen tuntuu aika lamelta.  Vaikka bussiralliin lähteminen oli monelta osin paska päätös, niiden vuorien ja kukkuloiden halki köröttely ja ihmettely hymy korvissa oli sen kaiken arvoista. Ainakin melkein

Coffee Bay oli super-pieni ja super- lungi, kellon ja kengät sai viskata menemään ja koska edes netti ei toiminut pystyin keskittymään täysillä rakkaimpiin reissu-harrastuksiin: hengailuun, venymiseen, olemiseen ja tyhjäntoimitukseen. Viisi rajattoman rentoa päivää piti sisällään uusia ihania ystäviä, hitaita aamuja, aamuyön snägäri- pitsaa, polttavaa aurinkoa, huisia tarinoita ja ihanaa tekemättömyyttä.  Rannikolla on pienen ihmisen hyvä olla!

Täältä löytyi myös halvinta surffia mihin oon elämässäni törmännyt, puolenpäivän lautavuokra oli 45 randia ja viiden tunnin kurssi sisältäen lounaan 50 randia, eli pyöreät kolme euroa,aivan käsittämätöntä!  lämmitti köyhän hipin sydäntä paljon tämä. Vesi oli vaan pirun kylmää että surffit jäi vähiin, ja oikeasti ne valkohait pelotti myös vaikken pojille kehannutkaan myöntää että Tappajahai- tunnari soi mulla repiitillä päässä.

Keskiviikkona kammettiin ittemme ylös 5.30 ja haikattiin kukkulalle kattomaan mieletöntä auringonnousua, onnellisuusjuttuja!

lempparityttöjä hollannista<3

Koska tykkäsin tästä paikasta niin älyttömän sairaan mega-paljon olisin tietty halunnut jäädä pitemmäksi aikaa. Niinpä kohtalo päätti olla suotuisa ja enkku-pariskunta kenen kanssa tapoin aikaa kutsui mut matkustamaan niiden kyydillä koko matka Capetowniin asti ja telttailemaan matkanvarrelle. Innostuin jo husisti ja perutin bussivaraukset, kunnes ranskalainen poika kertoi surullisen tarinan  hukkuneesta lompakosta ja tyhjistä taskuista, päätin luovuttaa paikan hupi-autosta hänelle ja matkustaa itse kuolevaisten joukossa bussissa. Toivottavasti karma ottaa mua kiinni tässä asiassa.

Maanantaina istuin baarimikko Timin kanssa fiilistelemässä ja tuijottelemassa rantaviivaa viimeisen kerran, löin kassini kasaan ja matka jatkui kohti Port Elisabethia.

Etelä-Afrikka on tähän saakka jakanut paljon rakkautta ja huolenpitoa, täällä olen ollut kovin onnellinen

-julia

Koti-ikävästä ja kaikesta siitä mikä kiukuttaa

Kaikki tietää että matkustaminen on vain yhtä suurta ilon ja vapauden hehkuttamista, täydellisiä someen postattavia lomakuvia, kokemuksia, drinkkejä, aurinkoa ja silkkaa onnellisuutta. Onneksi voin nostaa kädet pystyyn ja rehellisesti sanoa ettei se ole. Se on pitkiä päivä, kylmiä suihkuja, masutauteja ja inhottavia ötököitä. Se on myös kompromisseja, odottelua, selvittelyä, humalaisia jenkkejä ja rakkoja kantapäissä.

Viime päivät on olleet jotenkin kurjia, lähinnä varmaan siksi että ne on sisältäneet pelkkää siirtymistä pisteestä a pisteeseen b ja vielä ceehen, loputtomia ja loputtomia tunteja dösässä. Olo on kiukkuinen ja väsynyt eikä mikään oikein huvita. Tänään raaskin vihdoin ostaa hoitoainetta edellisen loputtua viikkoja sitten ja kokopäivän haaveilin ihanasta iltasuihkusta ja siitä miten tukka on vihdoin sileä. Itkuhan siinä pääsi isolta tytöltä kun suihkussa huomasinkin että pennoset olikin menneet jo olemassa olleeseen shampooseen eikä hoitoaineesta tietoakaan. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu suurilta ja tekee mieli viskata avokado seinään silkasta raivosta kun se ei olekkaan valmis kypsä syötäväksi. Koitat vääntää hymyä naamalle kun englantilainen jäbä tulee kyselemään reissusuunnitelmista ja kiltisti selität jälleen kerran mistä tulet ja mihin menet, vaikka oikeasti haluaisit vaan vetää ne vetiset nuudelit naamaan kaikessa hiljaisuudessa puhumatta kellekkään. Samalla purat koko kiukku-möykyn niihin pariin läheisimpään rakkaaseen, joita tosiasiassa viimeiseksi haluaisit loukata tai tehdä surulliseksi vain oman pahan olon takia. Tuntemattomille ihmisille kun ei vaan sovi osoittaa mieltä

 Tästä kaikesta kurjuudesta inspiroituneena esittelenkin: 

asiat joita vihaan reissaamisessa!

-Koti-ikävä. Ikävöin paljon, usein ja mahdottomasti. Perhettä, ystäviä, äitin kotiruokaa, koirakaveria ja kotia.Vihaan ajatusta että missaan yhteisen arjen ja jään ulkopuoliseksi mulle niin rakkaiden ihmisten elämästä. Normaalisti ikävä on vain hetkittäistä ja sen voi ohittaa olankohautuksella ja fiilistelemällä pari biisiä Veskua.Herkimpinä hetkenä kuten jouluna ja pääsiäisenä voi tirauttaa yhden kyyneleen ja nostaa tuopin kodin kunniaksi, ehkä laulaa myös Ukkometsoa jos oikein haluaa kieriä itsesäälissä. Maunissa yksinäisyys iski vasten kasvoja ja ekat kaksi viikkoa oli kamalimmat ikinä. Sitten asiat alkoi lutviintua niinkuin niillä tapana on ja pystyin nauttimaan olosta. Kun pakkasin rinkan ja lähdin liikkeelle Botswanasta tuntui kuitenkin että yhtäkkiä oli helpompi hengittää, olin taas omassa elementissäni kun sain vapaat kädet mennä ja tulla ilman rajoitteita. Jäin ikävöimään keskuksen lapsia ja ystäviä joita sain aikana siellä, mutta samalla vapaus tuntui taas niin huisilta. Ainakin eiliseen saakka, jolloin olisin vaihtanut paikkani bussissa samalla sekunnilla siihen että pääsisin istuskelemaan naapurin naisten kanssa Thuson aamuaurinkoon. Ikävä myös talvea ja lomppiksen keväthankia

-Matkustaminen. Se konkreettinen tilanne kun joudut siirtymään paikasta toiseen. Matkan pituudeksi luvataan 5 tuntia mutta vielä kahdeksan tunnin kohdalla kuski hokee '' only 20 min more, i promise'' ihan niinku 20 minuttia ennen sitä ja 20 minuuttia ennen sitä. Selkää särkee, vieressä istuva tyyppi haisee siltä että olis käyttäny samoja kuteita 4 kk putkeen ja pohdit uskallatko juoda vettä koska silloin iskee pissahätä mutta josset juo alkaa päätä särkeä. Eikä kuski näytä aikomustakaan pysähtyä hetkeksikään. Tai sitten se haluaa pysähtyä joka hemmetin huoltsikalla ja matka-aika pitenee kerralla tunneilla

-Oudot ruuat. Silloin kun on valmis antamaan toisen kätensä palasta lammen tekemää pannukakkua tai ruisleivästä oikealla juustolla ja ainoa huoltsikalla myytävä ruoka onkin vaan munuaispiirakka, wtf

-Oudot yöpaikat. Likaiset lakanat, jäätävän ohuet patjat, homeiset huoneet.. Tähän kastiin kuuluu myös oudot huonekaverit joiden kanssa pitää jakaa sama tila oli ne miten äänekkäitä ja ärsyttäviä tahansa. Ne saapuu nukkumaan aamuyöllä kaatokännissä kuvitellen olevansa näkymättömiä mutta tosiasiassa ne kuulostaa pieneltä norsulaumalta. Tietty silloin kun itse pitää herätä seuraavana aamuna viideltä ehtiäkseen vaan matkustamaan seuraava vuorokausi. Tykkään itekki juhlia silloin tällöin, mutta ultimaattiset bile-hostellit joihin välillä olosuhteiden pakosta joutuu on jo liikaa

voi minun rakkaimmat

-Odottelu. Kiire odottamaan, jonottamaan ja venailemaan. Maailman kärsimättöpämpänä tyyppinä tää jos mikä on todellinen haaste. Kiltisti hymy huulilla odottelen kun se yksi urpo ei osaa katsoa kelloa ja koko muu bussi joutuu odottelemaan sitä tasan tarkkaan annetun 15 minuutin tauon päätyttyä. Tai kun super- nälissäni odotan että pääsen tilaamaan safkaa ja se yksi tyyppi siinä edessä pähkäilee edelleen kanafileiden ja pihvin välillä, vaikka sillä oli koko aika ennen kassalle astelua aikaa päättää. Saatan jopa hymyillä ja sanoa että no worrys bro take your time. Oikeesti kuitenkin haluaisin paukoa naamaan ja lujasti

-Ötökät. Ei tarvitse selittelyä miksi kämmenen kokoinen hämähäkki tai mulkosilmäinen jättiläis-sirkka saa mut pelonsekaisen raivon valtaan.  Tästä en ole edelleenkään päässyt yli

Joten miten kivaa se matkustaminen oikeasti onkaan?

No onhan se. Parasta mitä tiedän. 

Oikeasti rakastan sitä että mulla on jotain niin kamalan tärkeää sekä rakasta joka saa mut tuntemaan suurta ikävää ja surua. Surullisempaa olisi jos ei olisi mitään mitä kaivata eikä mitään minkä luokse palata. Rakastan ajatusta siitä kuinka onnekas olenkaan kaikista niistä ihmisistä joita ikävöin, ja miten onnellinen olen kun nähdään taas! Oikeasti tykkään myös matkustamisesta, siitä että maisemat vaihtuu ja oon tienpäällä. Tykkään myös oudoista jännistä ruuista ja kaikista niistä tuntemattomista tyypeistä joihin oon tutustunut kun ne kuorsaa viereisessä punkassa.Pienet ärsytykset, epätoivon hetket ja kiukkukohtaukset kuittaantuu kaikki yhdellä täydellisellä auringonlaskulla tai sillä yhdellä kylmällä kaljalla pitkän matkustuspäivän jälkeen. Kaikki ärsyttävät tyypit unohtuu kun tapaa mega- mielenkiintoisia ja cooleja ihmisiä, joiden kanssa voi yhdessä vihata niitä ärsyttäviä. Koti-ikävään auttaa tieto siitä että koti on ja pysyy ja että ne tyypit odottaa siellä kenen kuuluukin. Jossei odota niin senkin oli sitten varmaan tarkoitus mennä niin.

          Oikeasti minä niin kovasti rakastan tätä kaikkea

Huomenna ostan sen madafaking hoitoaineen ja pääsen yli tästä 

-julia

Johannesburg

Hellou!

Etelä-Afrikan tournee alkoi miljoona metropolista Johannesburgista, johon saavuin 22 pitkän ja puuduttavan tunnin bussirallin jälkeen Maunista Gaboronen kautta. Hämyt rajamuodollisuudet maitse jatkuivat, koska Costa Rican ja Nicaraguan rajanylitys bussilla matkustettaessa oli myös aika show. Botswanan ja Etelä-Afrikan rajalla piti tullata kaikki arvokas omaisuus, ja täyttää lomakkeita missä selitti omin sanoin miksi tuon läppärini maahan, aionko myydä sen yms. Sitten viranomaiset piti kolmannen asteen kuulustelun siitä minkä arvoinen kone on randeissa ilman että mulla oli mitään käsitystä vaihtokurssista. Muistaa piti myös esim. bussin rekisterinumero ja muita hämäriä kysymyksiä. Passi kuitenkin leimattiin ja niin matka taittui Pretorian kautta Joburgiin. Central Centeriltä kikkailin itseni kamojeni kanssa taksilla hostellille jonka etsimiseen olin tuhlannut viimeiset netin rippeet matkalla, koska hiffasin että eihän mulla ole pienintäkään käsitystä minne oon menossa.  Asuin huippukivassa hostellissa Observatoryn alueella, josta kuulin paikan päällä että yksin käppäily ei ole turvallisimmasta päästä vaikka musta se vaikuttikin olevan ihan seiffi. Brown Sugar- hostel oli vanhaan mafian kartanoon rakennettu iso ja siisti hostelli, rakennus josta voisi käyttää sanaa manson,  ja yhden yön sain jopa koko 16hengen dormin itelleni. 11 euron yöhintaan sisältyi myös buffee aamupala, oli niin kova aamiais-ikävä 6 keittiöttömän Maun- viikon jälkeen ettei murot oo ikinä maistuneet niin hyvälle!!

Olin etukäteen vähän huolissani siitä että en näe kaupungista juuri muuta kun pakolliset turistikohteet, jotka eivät edes kummoisen mielenkiintoisilta vaikuttaneet, koska suuri osa kaupungista on niin vaarallista tutkia ja liikkua itsekseen. Yhdestäkään kaupungista en ole ikinä kuullut niin paljon varoitteluja ja kuumotus-tarinoita kuin tästä (ok ehkä Caracas menee samaan kastiin) joten mietin menisikö koko aika vain hostellissa istuskeluksi ja venymiseksi.  Etukäteen olin listannut must visit- paikaksi ainoastaan Apartheid-museon, joten turhan paljon odotuksia ei ollut. Aikaa olin laskenut Joburgissa viettäväni vain pari päivää, koska halusin suunnata mahdollisimman nopsaa rannikolle.

3 päivää Johannesburgissa paljasti ensimmäiseksi sen että kaupunki on ihan jäätävän kokoinen! Parhaiden arvioiden mukaan kaikki laitama-alueet mukaan laskettuna alueella elää 7-8 miljoonaa ihmistä, pieni shokki Maunin kahden pääkadun jälkeen. Johannesburg on aika mieletön vastakohtien kaupunki, jossa sekoittuu uusi ja vanha, köyhyys ja vauraus ja tietty- musta ja valkoinen. Hienot pilvenpiirtäjät yltää taivaisiin ja rikkaan näköiset ihmiset kurkkivat taloistaan piikkilanka-aitojen takaa,  samalla kun kodittomat nukkuvat samalla nurkalla aivan käsittämättömän törkyisillä kaduilla. Kaupungissa on paljon rikollisuutta koska ihmiset ovat äärimmäisen köyhiä, mutta ihan normaalilla maalaisjärjellä pärjää hengissä kaiken omaisuutensa kanssa jo melko pitkälle

Tutkailun ja nopeiden laskutoimitusten jälkeen osoittautui että punainen Hop On Hop Off- turistibussi on yksinkertaisesti halvoin tapa käydä museossa ja nähdä samalla vähän muutakin kaupunkia, joten suuntasin itseni keskusasemalle heti aamusta. Istuin auringossa bussin avokattoisessa yläkerrassa monta kierrosta ottaakseni varmasti kaiken irti lipun hinnasta, vain kuuntelemassa musiikkia ja ihmettelemässä kaupunkia. 

Museot on  harvoin sellaisia ihanpakkokäydä – kohteita ja mielummin istun baarissa hengailemassa kuin kierrän tuntitolkulla museoita, mutta jotkut harvat ja valitut  niistä ovat valikoituneet tähän harvinaiseen minua oikeasti kiinnostaneiden museoiden sarjaan. Näihin kuuluu esim. Killing fieldsit Kambodzassa ja Pariisin Louvre ja tietty Kellokkaan luontokeskus ja Inarin Saamelais- museo. Käytiin tällä reissulla myös tsekkaamassa Amsterdam- museo joka oli ihan kiva.

Huomasin kuinka hävettävän vähän oikeasti tunnen Etelä-Afrikan historiaa, ja mun tiedot Apartheid- laista on lähinnä häilyviä muistoja lukion historiantunneista.  Siksipä hyppäsinkin bussista pois Apartheid- museon kohdalla ja vietin pari tuntia perehtyen Etelä-Arikan surulliseen historiaan. Apartheid-laki oli laillista rotusortoa jota harjoitettiin järjestelmällisesti 40 luvulta aina 90- luvulle saakka Etelä-Afrikassa valkoisten toimesta. Se teki valkoisista ja värillisistä kansalaisista täysin eriarvoisia ja oli kokonaisia rotua kohtaan osoitettu ihmisoikeusrikos, määräten värilliset käyttämään mm. eri sisäänkäyntejä ja erillisiä penkkejä kuin valkoiset, kieltämällä heidän pääsyn yleisille rannoille ja eväämällä äänestysoikeuden. Nelson Mandelan, Gandhin ja muiden toisinajattelevien nuorten aktivistien kautta kansanliike nosti kuitenkin päätään ja nykyinen ainakin pintapuolisesti toteutuva tasa-arvo laskeutui maahan. Se kuinka hyvin tasa-arvo eri rotujen välillä kuitenkin toteutuu onki sitten eri juttu ja näkyy katukuvassa edelleen. Suosittelemisen arvoinen paikka ihan jokaiselle! Aivot oli aika solmussa kaikesta infon määrästä jotka piti lukea englanniksi ja ulos kävellessä suurin tunne oli varmaan epäusko ihmiskuntaan ja valtava inho, oli kokemus silti kokonaisuudessaan hurjan vaikuttava!

Museossa valokuvaaminen oli kielletty

Täydellisen turistipäivän jälkeen  huvitti tehdä seuraava päivä pelkästään ei mitään, ja meninkin vaan läheiselle ostarille ihmettelemään ja ostamaan ruokaa rannikkoa varten. Muutaman mutkan kautta päädyin hengailemaan paikallisen Frankin kanssa joka oli entinen ammatti-skeittari ja tatuointiartisti jota elämä oli vähän rieponut. Kohta kaveri vanhalla Toyotallaan ajelutti mua pitkin kaupungin slummeja ja alueita joihin normi-turistilla ei ole asiaa, ja joiden kaduilla jengi näytti siltä että ne on valmiita tappamaan sut lenkkarien takia. Kateltiin sen lapsuudenkotia ja taloa jossa jäbä oli käyny ekoissa kotibileissään 15vuotiaana, kuuntelin eeppisiä tarinoita skeittauskisoista ja Joburgin punk-skenestä vuosia sitten. Lopulta ajeltiin vielä vuoren huipulle kattelemaan täydellistä auringonlaskua Johannesburgin yllä ja miettimään miten jännää elämä on. Välillä ihmisiin luottaminen kannattaa ja päätyy seikkailuihin joita ei pysty etukäteen edes kuvittelemaan, mutta niistä jää jännä tarina kerrottavaksi. Pienen riskin arvoinen seikkailu ja huisi kokemus, koska olishan se harmittanut että ainoaksi Joburg kokemukseksi ois jäänyt vaan turistibussilla pärräily.

Kolmen päivän pikavisiitti ja keskenään täysin erilaiset päivät Johannesburgissa antoivat vähän avausta siihen että millainen paikka on kyseessä, mutta luulen että edes kuukausissa ei pystyisi käsittämään komboa jonka kaupungin jatkuva muutostila, surullinen historia ja eri kansallisuuksien miksaantuminen luo. Golden City ei päässyt mun lemppareiden listalle mutta oli silti tutustumisen arvoinen vaikka lähdinkin kovin ristiriitaisissa fiiliksissä

 No entä se turvallisuus? Jälkikäteen mietittynä tuntemattoman rokkarin autoon hyppääminen ei ehkä ollut päätöksistä viisain yksinäisenä valkoisena tyttönä tuntemattomassa kaupungissa kuin Johannesburg, varsinkin kaikkien niiden kidnappaus ja kiristys-tarinoiden jälkeen joilla mut on tehokkaasti aivopesty. Luotan kuitenkin siihen että hyvä ihmistuntemus ja kuudes aisti auttavat aika pitkälle, ja että maailma kyllä pitää huolta vaikka vähän seikkailenkin. En siis kuitenkaan suosittele käyttäytymään näin, varsinkaan kun ei ilmoita asiasta kellekään tai ole edes toimivaa luuria messissä, jälleen niin hölmöjä mokia joista olisi voinut tulla suurta harmia. Onneksi ei tullut ja olen vain yhtä kokemusta rikkaampi, en lompakkoa ja kameraa köyhempi. Johannesburg on siis niin turvallinen kun siitä itse teet, normaali maalaisjärki ja varoitusten noudattaminen riittää pysymään tallessa. Takseihin uppoaa vähän rahaa mutta niitä kannattaa käyttää eikä kävellä yksinään pimeällä ainakaan missään hasardilla alueella

-julia