Johannesburg

Hellou!

Etelä-Afrikan tournee alkoi miljoona metropolista Johannesburgista, johon saavuin 22 pitkän ja puuduttavan tunnin bussirallin jälkeen Maunista Gaboronen kautta. Hämyt rajamuodollisuudet maitse jatkuivat, koska Costa Rican ja Nicaraguan rajanylitys bussilla matkustettaessa oli myös aika show. Botswanan ja Etelä-Afrikan rajalla piti tullata kaikki arvokas omaisuus, ja täyttää lomakkeita missä selitti omin sanoin miksi tuon läppärini maahan, aionko myydä sen yms. Sitten viranomaiset piti kolmannen asteen kuulustelun siitä minkä arvoinen kone on randeissa ilman että mulla oli mitään käsitystä vaihtokurssista. Muistaa piti myös esim. bussin rekisterinumero ja muita hämäriä kysymyksiä. Passi kuitenkin leimattiin ja niin matka taittui Pretorian kautta Joburgiin. Central Centeriltä kikkailin itseni kamojeni kanssa taksilla hostellille jonka etsimiseen olin tuhlannut viimeiset netin rippeet matkalla, koska hiffasin että eihän mulla ole pienintäkään käsitystä minne oon menossa.  Asuin huippukivassa hostellissa Observatoryn alueella, josta kuulin paikan päällä että yksin käppäily ei ole turvallisimmasta päästä vaikka musta se vaikuttikin olevan ihan seiffi. Brown Sugar- hostel oli vanhaan mafian kartanoon rakennettu iso ja siisti hostelli, rakennus josta voisi käyttää sanaa manson,  ja yhden yön sain jopa koko 16hengen dormin itelleni. 11 euron yöhintaan sisältyi myös buffee aamupala, oli niin kova aamiais-ikävä 6 keittiöttömän Maun- viikon jälkeen ettei murot oo ikinä maistuneet niin hyvälle!!

Olin etukäteen vähän huolissani siitä että en näe kaupungista juuri muuta kun pakolliset turistikohteet, jotka eivät edes kummoisen mielenkiintoisilta vaikuttaneet, koska suuri osa kaupungista on niin vaarallista tutkia ja liikkua itsekseen. Yhdestäkään kaupungista en ole ikinä kuullut niin paljon varoitteluja ja kuumotus-tarinoita kuin tästä (ok ehkä Caracas menee samaan kastiin) joten mietin menisikö koko aika vain hostellissa istuskeluksi ja venymiseksi.  Etukäteen olin listannut must visit- paikaksi ainoastaan Apartheid-museon, joten turhan paljon odotuksia ei ollut. Aikaa olin laskenut Joburgissa viettäväni vain pari päivää, koska halusin suunnata mahdollisimman nopsaa rannikolle.

3 päivää Johannesburgissa paljasti ensimmäiseksi sen että kaupunki on ihan jäätävän kokoinen! Parhaiden arvioiden mukaan kaikki laitama-alueet mukaan laskettuna alueella elää 7-8 miljoonaa ihmistä, pieni shokki Maunin kahden pääkadun jälkeen. Johannesburg on aika mieletön vastakohtien kaupunki, jossa sekoittuu uusi ja vanha, köyhyys ja vauraus ja tietty- musta ja valkoinen. Hienot pilvenpiirtäjät yltää taivaisiin ja rikkaan näköiset ihmiset kurkkivat taloistaan piikkilanka-aitojen takaa,  samalla kun kodittomat nukkuvat samalla nurkalla aivan käsittämättömän törkyisillä kaduilla. Kaupungissa on paljon rikollisuutta koska ihmiset ovat äärimmäisen köyhiä, mutta ihan normaalilla maalaisjärjellä pärjää hengissä kaiken omaisuutensa kanssa jo melko pitkälle

Tutkailun ja nopeiden laskutoimitusten jälkeen osoittautui että punainen Hop On Hop Off- turistibussi on yksinkertaisesti halvoin tapa käydä museossa ja nähdä samalla vähän muutakin kaupunkia, joten suuntasin itseni keskusasemalle heti aamusta. Istuin auringossa bussin avokattoisessa yläkerrassa monta kierrosta ottaakseni varmasti kaiken irti lipun hinnasta, vain kuuntelemassa musiikkia ja ihmettelemässä kaupunkia. 

Museot on  harvoin sellaisia ihanpakkokäydä – kohteita ja mielummin istun baarissa hengailemassa kuin kierrän tuntitolkulla museoita, mutta jotkut harvat ja valitut  niistä ovat valikoituneet tähän harvinaiseen minua oikeasti kiinnostaneiden museoiden sarjaan. Näihin kuuluu esim. Killing fieldsit Kambodzassa ja Pariisin Louvre ja tietty Kellokkaan luontokeskus ja Inarin Saamelais- museo. Käytiin tällä reissulla myös tsekkaamassa Amsterdam- museo joka oli ihan kiva.

Huomasin kuinka hävettävän vähän oikeasti tunnen Etelä-Afrikan historiaa, ja mun tiedot Apartheid- laista on lähinnä häilyviä muistoja lukion historiantunneista.  Siksipä hyppäsinkin bussista pois Apartheid- museon kohdalla ja vietin pari tuntia perehtyen Etelä-Arikan surulliseen historiaan. Apartheid-laki oli laillista rotusortoa jota harjoitettiin järjestelmällisesti 40 luvulta aina 90- luvulle saakka Etelä-Afrikassa valkoisten toimesta. Se teki valkoisista ja värillisistä kansalaisista täysin eriarvoisia ja oli kokonaisia rotua kohtaan osoitettu ihmisoikeusrikos, määräten värilliset käyttämään mm. eri sisäänkäyntejä ja erillisiä penkkejä kuin valkoiset, kieltämällä heidän pääsyn yleisille rannoille ja eväämällä äänestysoikeuden. Nelson Mandelan, Gandhin ja muiden toisinajattelevien nuorten aktivistien kautta kansanliike nosti kuitenkin päätään ja nykyinen ainakin pintapuolisesti toteutuva tasa-arvo laskeutui maahan. Se kuinka hyvin tasa-arvo eri rotujen välillä kuitenkin toteutuu onki sitten eri juttu ja näkyy katukuvassa edelleen. Suosittelemisen arvoinen paikka ihan jokaiselle! Aivot oli aika solmussa kaikesta infon määrästä jotka piti lukea englanniksi ja ulos kävellessä suurin tunne oli varmaan epäusko ihmiskuntaan ja valtava inho, oli kokemus silti kokonaisuudessaan hurjan vaikuttava!

Museossa valokuvaaminen oli kielletty

Täydellisen turistipäivän jälkeen  huvitti tehdä seuraava päivä pelkästään ei mitään, ja meninkin vaan läheiselle ostarille ihmettelemään ja ostamaan ruokaa rannikkoa varten. Muutaman mutkan kautta päädyin hengailemaan paikallisen Frankin kanssa joka oli entinen ammatti-skeittari ja tatuointiartisti jota elämä oli vähän rieponut. Kohta kaveri vanhalla Toyotallaan ajelutti mua pitkin kaupungin slummeja ja alueita joihin normi-turistilla ei ole asiaa, ja joiden kaduilla jengi näytti siltä että ne on valmiita tappamaan sut lenkkarien takia. Kateltiin sen lapsuudenkotia ja taloa jossa jäbä oli käyny ekoissa kotibileissään 15vuotiaana, kuuntelin eeppisiä tarinoita skeittauskisoista ja Joburgin punk-skenestä vuosia sitten. Lopulta ajeltiin vielä vuoren huipulle kattelemaan täydellistä auringonlaskua Johannesburgin yllä ja miettimään miten jännää elämä on. Välillä ihmisiin luottaminen kannattaa ja päätyy seikkailuihin joita ei pysty etukäteen edes kuvittelemaan, mutta niistä jää jännä tarina kerrottavaksi. Pienen riskin arvoinen seikkailu ja huisi kokemus, koska olishan se harmittanut että ainoaksi Joburg kokemukseksi ois jäänyt vaan turistibussilla pärräily.

Kolmen päivän pikavisiitti ja keskenään täysin erilaiset päivät Johannesburgissa antoivat vähän avausta siihen että millainen paikka on kyseessä, mutta luulen että edes kuukausissa ei pystyisi käsittämään komboa jonka kaupungin jatkuva muutostila, surullinen historia ja eri kansallisuuksien miksaantuminen luo. Golden City ei päässyt mun lemppareiden listalle mutta oli silti tutustumisen arvoinen vaikka lähdinkin kovin ristiriitaisissa fiiliksissä

 No entä se turvallisuus? Jälkikäteen mietittynä tuntemattoman rokkarin autoon hyppääminen ei ehkä ollut päätöksistä viisain yksinäisenä valkoisena tyttönä tuntemattomassa kaupungissa kuin Johannesburg, varsinkin kaikkien niiden kidnappaus ja kiristys-tarinoiden jälkeen joilla mut on tehokkaasti aivopesty. Luotan kuitenkin siihen että hyvä ihmistuntemus ja kuudes aisti auttavat aika pitkälle, ja että maailma kyllä pitää huolta vaikka vähän seikkailenkin. En siis kuitenkaan suosittele käyttäytymään näin, varsinkaan kun ei ilmoita asiasta kellekään tai ole edes toimivaa luuria messissä, jälleen niin hölmöjä mokia joista olisi voinut tulla suurta harmia. Onneksi ei tullut ja olen vain yhtä kokemusta rikkaampi, en lompakkoa ja kameraa köyhempi. Johannesburg on siis niin turvallinen kun siitä itse teet, normaali maalaisjärki ja varoitusten noudattaminen riittää pysymään tallessa. Takseihin uppoaa vähän rahaa mutta niitä kannattaa käyttää eikä kävellä yksinään pimeällä ainakaan missään hasardilla alueella

-julia