working with Sunshine Children

Työskentelen siis vapaaehtoisena Bana Ba Letsasissa, joka on vuonna 2004 perustettu keskus apua ja tukea tarvitseville lapsille. Meillä on keskuksella tällä hetkellä n 30 lasta ja nuorta, iältään 6-16vuotiaita. Aamupäivällä keskuksella on lapsia jotka ovat syystä tai toisesta lopettaneet koulun kesken, ja tavoitteenamme on opettaa heitä sille tasolle että he voivat palata takaisin normaaliin kouluun. Iltapäivällä keskukseen saapuu lisää oppilaita, ja tarjoamme heille ruuan sekä järjestämme iltapäiväaktiviteetteja pyrkimyksenä pitää heidät pois kadulta ja tarjota turvallinen ympäristö koulun jälkeen. Bana Ba Letsatsi tarkoittaa käännettynä Sunshine Children, eli aurinkoiset lapset, how sweet.

Lapsilla ja nuorilla on paljon erilaisia ongelmia; alkoholisti – tai huumeriippuvaisia vanhempia, omia päihdeongelmia ( imppaaminen on aika in) , osa on orpoja ja asuu kadulla. Monet heistä ovat nälkiintyneitä, likaisia ja sotkuisissa sekä rikkinäisissä vaatteissa. Suomessa jos yksikään kersa tulisi niin likaisena kymmenettä päivää putkeen saman risaset kuteet päällä kouluun niin se olis puhelua sossujen suuntaan sillä sekunnilla. Ensimmäisenä täällä jouduinkin tajuamaan ja hyväksymään sen faktan että standardit ja resurssit eivät aivan kohtaa suomen kanssa, ja siihen täytyy vain sopeutua.

Tässä käytävän varrella sijaitsevat toimistot, kelatkaa mulla on oma toimisto! Jonka jaan  3 muun ihmisen kanssa mutta silti #vainaikuisuusjutut

 Rankkojen kokemustensa takia useat heistä oireilevat paljon, heillä on itsetunto-ongelmia eikä tietoa mitä tehdä tulevaisuudessa. Monilla on ongelmia opintojen kanssa, koska vanhemmat lähettävät heidät mieluimmin kadulle keräjäämän kuin kouluun – koulusta lapsi ei tuo rahaa perheelle eli se on hyödytöntä.  Bana Ba Letsatsin tavoitteena on tarjota näille nuorille tasapainoinen ja turvallinen ympäristö, luotettavan aikuisen seuraa sekä tukea heidän kasvua ja kehitystä kaikin mahdollisin tavoin. Tarjoamme lapsille joka päivä lämpimän ruuan jota he eivät välttämättä kotoa saa. Lisäksi keskus tukee heitä rahallisesti mm. koulupuvun- ja tarvikkeiden hankinnassa sekä koulukyydeissä.

Työtehtäviini kuuluu mm. avustaa opettajia oppitunneilla ja opettaa lapsille englantia, suunnitella ja ohjata iltapäiväaktiviteetteja, sekä osallistua järjestämään ohjaustunteja. Botswanassa HIV ja AIDS ovat suuria ongelmia ja joka viides aikuinen täällä on hiv- positiivinen. Myös usealla keskuksen lapsista on tartunta, ja järjestämme usein valistus- ja ohjaustunteja tartunnalta suojautumisesta vastaan. Tuo AIDS on vähän sellainen juttu, mitä arastelin alussa aika paljon, ja voin myöntää että arastelen edelleen.  Lähinnä varmaan siksi että suomessa se on niin suuri tabu, enkä ikinä oo ees tavannut ketään ihmistä (ainakaan tietoisesti) jolla olisi tartunta, saati sitten työskennellyt sellaisten ihmisten kanssa.Vaikka tiiän että tartunnan saaminen on tosi epätodennäköistä ja oon huippuvarovainen esim. lasten haavojen kanssa, niin haluan luultavasti käydä suomessa testeissä ihan vain oman mielenrauhan vuoksi. Tämä asia on laittanut mut kelailemaan asioita ja merkityksiä melko paljon, miten epäreilua miten toisille vaan jaetaan niin huonot kortit jo syntymästä? 

Tässä on keskuksen yksi ja ainoa luokkahuone, joihin parhaina iltapäivinä ahtaudutaan 27 lapsen kanssa samalla kun ulkona on +35 lämmintä

 Ohjaustunneilla käsittelemme myös terveeseen itsetuntoon, terveisiin elämäntapoihin ja seksuaalikasvatukseen liittyviä aiheita. Tehdään oppilaiden kanssa paljon taideterapiaa jonka avulla käsitellään elämään liittyviä aiheita. Tärkein työtehtäväni on kuitenkin viettää aikaa lasten ja nuorten seurassa, pelata sekä leikkiä, lukea satuja ja olla läsnä. Kyselen heidän kuulumisiaan ja juttelen heidän kanssaan arkipäiväistä asioista, kehun ja kannustan. Lapset rakastaa silitellä mun vaaleata tukkaa koska se on niin sileä, ja ihmetellä mun tatskoja, varsinkin norsu-tatuointi on suuri hitti!

            

                                 

Jalkapallokenttä

Monista oppilaista näkee että ei ole oltu kotona ruoka-aikaan, tai sitten sitä ruoka-aikaa ei ole edes olemassa. Lapsia joita arvioisin 7-8vuotiaiksi, paljastuivatkin hurjan pienikokoisiksi 12vuotiaiksi. 

Välillä lapset oikein tappelee ruuasta ja varastaa sitä toistensa lautasilta, isommat kyykyttää pienempiä. Joka maanantai paikallinen supermarketti lahjoittaa paljon safkaa keskukselle, joista jokainen oppilas saa valita kaksi pakkausta kotiin vietäväksi. On hedelmiä, leipää jugurttia, keksejä, kakkuja ja leivonnaisia.. Ja aika tappeluhan siitä syntyy kun kolmekymmentä kersaa haluaa kaikki saada ne ainoat suklaamuffinssit.

 Muuten ruoka on ravintopitoisuudeltaan aika köyhää, aamupalaksi on normaalisti leipää ja teetä. Lounas syödään vasta yhdeltä ja silloin on yleensä riisiä tai makaroonia tai paikallista papaa eli jotain maissitöhnää. Yksi kauhallinen kasvis-kastiketta ja pinaattia, punajuurta tms. Ja majoneesia. Joka ikisen ruuan kanssa kauhalla majoneesia ja ketsuppia? Lihaa on ruuan kanssa pari kertaa viikossa. Viime viikolla bongasin keittiöstä myös jäätävän ison rotan, joten hygieeniataso on myös vähän mitä on..musta on myös vähän typerää että kaikki annokset isketään pöytään valmiiksi tismalleen saman kokoisina, eikä kenenkään päässä käy mahdollisuus siitä että 14vuotias poika saattaa tarvita ruokaa vähän eri mittasuhteissa kun 5vuotias likka?

Normaalina päivänä tulen keskukselle aamulla kahdeksan jälkeen ja syön aamupalaa koneen ääressä toimistossa. Sitten osallistun aamupäivän ajan oppitunneille jossa avustan opettajia ja aika usein pidän myös koko tunnin, koska opettajilla on ärsyttävä tapa vaan kadota kesken tuntien. Osa oppilaista ei puhu englantia ollenkaan ja muut sitten heikosti, joten välillä kommunikointi on semi haastavaa. Muutenkin kyseenalaistan opettajien toimintaa aika paljon, koska he eivät edes ole mitään oikeita pedagogisen pätevyyden omaamia opettajia, vaan jotain opettaja- assareita tai jotain. Tästä kertoo se että eräs opettaja ei esim. tiennyt mitä ovat mantereet tai missä Eurooppa sijaitsee..  välillä on sellainen ’’voi luoja taas’’ olo, ja pitää todella koittaa muistuttaa itseään että nyt ei olla suomessa eikä samanlaisia standardeja voi odottaa. Vaikka en kyllä vieläkään ymmärrä konseptia jossa koulun lopettaneet lapset jotka näin ollen ihan sikana jäljessä, pitäisi saada oppimaan jotain vain mekaanisella ’’hauki on kala’’ meiningillä jossa oppiminen perustuu täysin vaan miljooniin kertauksiin.

 Lisäksi meillä on vain 4 eri oppiainetta, matikka, englanti, setswana ja taidetunti. Missä on social studies, historia tai mikään vähän yleistietoa opettava aine? Keskuksen toiminnassa on monia asioita jotka itse tekisin aivan eri tavalla ja jotka ärsyttävät koska ne ei ole oppilaiden etujen mukaisia. Täällä olo on antanut hurjasti perspektiiviä työelämään ja muistuttanut että kyllä tämä ala taitaa olla se oikea, vaikka tasaisin väliajoin vaivunkin epätoivoon haluan lopettaa opinnot seinään. 

Tällä koulupakulla oppilaat kerätään aamuisin ja iltapäivisin keskukselle ja palautetaan sitten viiden pintaan takaisin 

Työskentely täällä on ollut henkisesti rankempaa kun ikinä osasin etukäteen arvata. Enkä tiennyt että yhden työpäivän aikana pystyy käymään läpi niin monia tunteita. Samalla tämä on ollut myös palkitsevinta hommaa ikinä. Kaikkien niiden yötöiden jälkeen kun oon kerännyt  seitsemättä tuntia tyhjiä kaljatuoppeja, herännyt aamulla kuudelta tiskaamaan hotellille tai kuurannut miesten vessan lattialta jonkun sankarin oksennuksia, tuntuu hyvältä voida ihan vakavissaan sanoa että kiva tehdä työtä jolla on tarkoitus. Vaikka oikeasti tykkäänkin mun työstä ravintola-alalla, niin lapsien hampaattomat hymyt lämmittää kyllä paljon enemmän kun se vitoinen jonka perjantai-illan kännikalat tuikkaa tippiä. Kurja fakta että vapaaehtoistyöllä on vaikea elättää itsensä. Silti lähden täältä hurjan paljon rikkaampana kuin tänne saavuin. Taskut täynnä ilmaa mut rikkaampana kuin koskaan, tsek

Tällaista on siis työskennellä vapaaehtoisena Maunissa. Jos tuli mieleen kysymyksiä niin kysy ihmeessä. 

Nyt minä lähden askartelemaan paperisia helmiä muksujen kanssa

-julia

my so called home

Tsau!

Tänään työpaikalle on siunaantunut erikoisen hyvät nettiyhteydet, joten tässä vähän stooria mun uudesta kodista!

Asun siis Thuson kuntoutuskeskuksessa, jossa normaalisti ilmeisesti on paljonkin muita asukkaita kun koulu on auki. Koska koulu on nyt kuitenkin suljettu, täällä asuu mun lisäksi vain pari muuta tyyppiä. Thuso on aidattu alue ja ainakin periaatteessa yövahdin pitäisi päivystää koko pimeän ajan portilla, mutta se miten asia toteutuu käytännössä onkin sitten eri juttu..Mulla on yhdessä asuinrakennuksessa oma huone josta maksan vuokraa 300 pulaa kuussa, eli vajaa 30 euroa. Sen lisäksi käytössä on takapihalla oleva vessa/ suihku- yhdistelmä ja siinäpä se alkaakin sitten olemaan.

Vasemmalla näkyy Thuson kappeli jossa aloitan jokaisen aamuni 07.30
Oikealla asuinrakennuksia

Viereisessä huoneessa asuu naapurini joka on kuuro vanhempi mies, mr. Lemba. 

Yritän olla kotona aina seitsemään mennessä varsinkin jos oon fillarilla tai kävellen liikenteessä, koska silloin tulee pimeä enkä välttämättä halua yksikseni silloin ulkona kamalasti liikkua. Eri asia tietty jos tulen keskustasta suoraa taksilla kotiin saakka. Pimeällä harhailen sitten tarpeeksikin kyllä Thuson alueella kun koitan epätoivoisesti etsiä edes yhden palkin kenttää ja saada whatapin toimimaan. Tai kun kämpiltä on jälleen kerran sähköt poissa ja joudun nöyränä vaeltamaan yövartijan kopille saakka laittamaan luuria latinkiin.

 Iltaisin oon välillä vähän yksinäinen, mutta toisaalta oon jo vuosia kestäneen opettelun seurauksena oppinut myös nauttimaan rauhasta ja hilaisuudesta. Välillä pelkkä oma seura ja ajatukset käy kuitenkin liian diipeiksi, ja onneksi Alexandra pitää mulle usein seuraa ja keittää kaakaota tai teetä sen huoneessa, koska siellä on keittolevy ja mullahan ei siis ole mitään edes keittiötä muistuttavaa.. Saan töissä aamupalan ja lämpimän lounaan, iltaisin syön kotona sitten hedelmiä ja kasviksia yms. mitä ei kummoisemmin tarvitse kokata. Ainoa keittiöväline mikä multa löytyy on yksi kappale muovisia kertakäyttöhaarkukoita, jota varjelen ja käytän vain harkitusti valituissa tilanteissa. Olispa edes puukko.

Tässä se sitten on koko komeudessaan. Tuon oikealla näkyvän komeron olen avannut tasan kerran, jonka jälkeen päätin että hämppikset pysykööt siellä ja minä täällä

Tässä näkyy oikeastaan koko mun mukana oleva omaisuus. Damista tosin lähetin paketillisen vaatetta ja muuta tavaraa kotiin ja nyt koko paketti on ilmeisesti kadonnut jonnekkin Hollannin ja Suomen välille..

 

Katso äiti, tässä esikoistyttäresi näppärästi pesee likaiset pyykkinsä omin pienin käsin.
Siis se sama tytär joka kotona ei erota edes tummaa pyykkiä vaaleasta..

    

..ja näin näppärästi ne unohtuu narulle seuraavaksi 3 päiväksi

Kylppärissä ei ole sähköjä ja suihkusta tulee lämmintä vettä silloin kun sää ulkona on niin kuuma että aurinko on lämmittänyt putkissa seisovan veden!

Ihania rakkaustyttöjä Amsterdamissa viime kesänä<3
Vitsi mikä ikävä kakkos-perhettä!

Vietän kämpillä suhteellisen vähän aikaa, oikeastaan käyn siellä vain nukkumassa ja kirjoittelemassa kouluhommia koneella, koska päivät töissä on niin pitkiä. Välimatkakin keskustaan on myös aika pitkä niin sitäkään ei kovin montaa kertaa jaksa päivässä edestakaisin suhailla. Kuitenkin tykkään mun kämpästä, kaikista puutteista ja sähkökatkoksista huolimatta, jopa pystyen sietämään mutantti-ötökäiden invaasion. 

Koti tämä ei silti ole, vaikka sellaiseksi tätä kutsunkin. Koti on mulle mielentila ja sen tekee ihmiset, perhe ja ystävät, ei mikään konkreettinen tai yksi ja tietty paikka. 

''Kukaan ei saa matkaa loputtomiin jatkumaan, 

jos koti on siellä missä sydän joudun takas palaamaan''

-julia

Minun afrikkani

Heippa!

Joku ylakerrassa paatti varmaan antaa mulle vahan armoa ja netin toimia sen verran etta sain muutamat kuvat ladattua! Tahan liittyy viela sellainenkin mutka etta eilen yritin ladata kameran muistikortista kuvia koneelle nettikahvilassa, mutta kappas perkeletta kun koko muistikortti tyhjeni viedessaan mukanaan kaikki muistot viimeisen vuoden ajalta.. Onneksi ihanaakin ihanampi nettikahvilan omistaja sanoi etta no worrys palaa huomenna takaisin - ja niin se it-velho oli saanut puolet kaikista kuvista jotenkin palautettua takaisin! Aivan mahtista, huomenna tarjoan sille tytolle jatskia!

Ensiksi muutama kuva uudesta kodistani Thusosta. Se on vahan kuin iso leirikeskus, jossa on paljon kamppia. Valilla tunnen itseni aika yksinaiseksi ja illat on jopa vahan pelottavia kun muita ihmisia ei nay missaan, mutta toisaalta nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Iltaisin hengailen valilla mun sveitsilaisen naapurin Alexandran kanssa, joka eilenkin keitti mulle kuumaa kaakaota kun pakenin sahkottomyytta sen kamppaan.

Lauantaina oli vapaapaiva, jonka kunniaksi repaisin ja ostin fillarin. Taalla ei ole busseja, siis ollenkaan, joten matkat taitetaan kavelemalla tai taxilla. Halusin kuitenkin olla sporttinen ja kavin poistamassa oman pyoran, jonka rengas puhkesi tosin jo tokana paivana ja nyt se on koko viikon vaan venannut korjausta mun ystavan kampilla..Huomisen missio on pistaa se kuntoon jotta voin viikonloppuna polkea kaupungin ulkopuolelle kattelemaan paikkoja

Fillaroitiin Alexandran kanssa lauantaina joelle katsomaan perinteista Afrikkalaista tanssia. Vitsi se oli coolia, tykkasin! 

Ja loppuun viela pari pakollista fiilistely-kuvaa. 

Pidathan minusta hyvaa huolta Mama Africa

Mama Africa calling

Dumela!

Tervehdys Afrikasta, Botswanan Maunista!

Matka tänne Nicaraguasta kulki Miamin, Amsterdamin, Frankfurtin ja Namibian kautta. Ensiksi ihmeteltiin jenkkilän menoa ja juhlivia spring breikkiläisiä yksi päivä, josta lennettiin keväiseen Amsterdamiin nauttimaan lämpimästä suihkusta ja hotellin valkoisista lakanoista neljäksi päiväksi. Aika oli kuitenkin armoton, ja niin mun täytyi sunnuntaina hypätä itku kurkussa lentokoneeseen josta 27 itkuista ja väsynyttä tuntia myöhemmin laskeuduin Mauniin. Ja nyt 12 päivän ajan olen ihmetellyt tätä Mama Africaa.
Tulin tänne suorittamaan mun yhteisöpedagogiikan opintoihin liittyvää harjoittelua, ja työskentelemään Thuso rehabilitation centeriin sekä Bana Ba Letsasiin- köyhien ja avun tarpeessa olevien lasten keskukseen. Kirjoitan itse työstä sitten myöhemmin lisää.

Tänne tulo oli yksi suuri tunnemyrksy, ja vieläkään en ole oikein sisäistänyt että mun elämä tulee olemaan vähintään seuraavat 1,5 kuukautta täällä. Ensimmäistä kertaa pelkäsin lähtemistä, kun Amsterdamissa kävelin turvatarkastuksen läpi ja mietin että vieläkö ehtii kääntyä takaisin. Oli niin vaikea lähteä yksin, kun kahden kuukauden ajan se toinen oli kokoajan ja jatkuvasti vierellä. Tämä seikkailu on kuitenkin sellainen, joka täytyy kokea yksin.

Tämä seikkailu on aivan uusi ja erilainen myös siksi, että ensimäistä kertaa reissulla mulla on oikeasti joku missio ja syy miksi pitää olla paikallaan. Ei siis päiviä ja viikkoja vailla ohjelmaa, hetken mielijohteesta lähtemistä sekä tulemista ja monia kuljettavia kilometrejä. Paikallaan olo tarkoitti että purin rinkkani ja aloin opetella kutsumaan pientä muutaman neliön huonettani kodiksi. Se huone kattaa sängyn, pöydän ja yhden tuolin, mutta mitäpä muuta sitä tarvitsisi. Koti sijaitsee 6km päässä keskustasta Thuson keskuksella.  Siihen kotiin kuuluu pihalla oleva ulko-kylppäri jossa ei ole sähköjä, joten suihkussa on käytävä valoisan aikaan jos haluaa jotain nähdä. Uusi koti toi mukanaan myös hurjan määrän uusia ihmisiä, jotka ottivat minut hyvin vastaan. Se toi mukanaan myös päivärytmin ja kasan rutiineja, joita ehkä jo hiukan kaipasinkin elämääni. Joka-aamuinen sängyn petaus tai herätyskellon soiminen tasan 6.45 teekee mun olon levolliseksi, vaikka luultavasti yhtä nopeasti kyllästyn tähän tasaisuuteen kuin siihen ihastuinkin.

Voisi myös sanoa että ensimmäistä kertaa olen todella sisäistänyt sanan kulttuurishokki. Vaikka jo jonkin verran reissanneena ja kehitysmaita nähneenä luulisi että kovin helposti ei enään hätkähdä, oli vaikea pidätellä itkua kun kaksi metrinen pythoni luikerteli vierestä ohi pimeässä Afrikan yössä. Äitiä tuli myös ikävä kun kahdeksan tuntia jatkunut kaatosade ja ukkonen kuulostivat jo ennemmin kolmannen maailmansodan pommitukselta ja sähköt sanoivat sopimuksen irti.  Illat ja yöt ovat pahimpia, aamuista tykään hurjasti. Silloin luonto herää, aurinko nousee ja istun kuistilla haistelemassa aamua. Iltaisin kiroan jumalattoman kuumaa huonettani ja haaveilen että voisin käpertyä peittoon sekä toivon todella että hämähäkit ja torakat eivät syö mua yön aikana. Ne ei nimittäin ole mitään ihan pikkuisia eikä mulla ole sääskiverkkoa

Täällä on paljon sähkökatkoksia, juokseva vesi on välillä hukassa ja nettiyhteydet kauniisti sanottuna heikot. Olisin halunnut laittaa tähän mukaan kuvia mun uudesta kotikaupungista, mutta internetti oli jälleen kerran toista mieltä. Kotoa Thusosta on ollut sähköt poissa jo yli vuorokauden ja toivon että ne korjaantuvat täksi illaksi, niin tunnelmallista kuin kynttilän valossa nököttäminen onkin.

Vaikka alku täällä onkin ollut super-vaikea enkä ikinä ennen oo tuntenut olevani näin pieni, yksinäinen ja kaukana kotoa, niin kyllä tämä tästä. Lohdutukseksi oon tsekkaillut lentojen hintoja vähän sinne sun tänne, luulen että ainakin Etelä- Afrikka huutaa mun nimeä sitten kun saan taas laittaa rinkan kasaan ja nostaa kytkintä täältä!

terveisiä kaikille ja varsinkin äitille, pysyn kyllä tallessa!

On the road again

26 päivää, monen monta aikomusta ja vielä usempaa jokaista kuviteltavissa olevaa kirosanaa reissun alkamisesta sain tämän vihdoin tehtyä, eli aloin jälleen kirjoittamaan. Joulukuun kaamoksen keskellä Äkäslompolossa, aamuyön pimeinä tunteina 11 päivän työputken päätteeksi heitin puoliksi läpällä että lähdetäänkö reissuun. Pari päivää myöhemmin mulla olikin yhdensuuntaiset lentoliput takataskussa, ja vei silti muutaman viikon että uskalsin kertoa äidille tästä päähänpistosta. Mutta niinkuin kaikki parhaimmista parhaat seikkailut, tämäkin alkoi hullusta ideasta vailla suunittelua ja minkään näköistä jalostamista. Kuusi päivää ennen lähtöä olin Ylläksellä töissä ajamassa moottorikelkkasafaria -37 asteen pakkasessa. Sitten ehdin viiden päivän ajan hengailla rakkaimpien kanssa Jyväskylässä, halia koiravauvvaa, käydä koutsaamassa likkoja pomppupallossa ja syödä varastoon äitin herkkuruokia, ennekuin koko elämä oli jälleen lyötävä rinkkaan.

 01.11.2016 saavuin jälleen piskuisen pikkuveljen kyydillä uskollisen rinkkani kanssa Helsiki-Vantaan lentokentälle, josta mukaan tarttui yksi tuttu hipinretku. Hypättiin koneeseen joka kuljetti meidät Osloon, ja siitä eteenpäin Miamiin. Huolimatta siitä että Norwegianin myöhästymisen johdosta missattiin jatkolento ja jouduttiin yöpymään tuolla elokuvista tutussa ihmeellisessä jenkkilässä, noin kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen kaksi super-väsynyttä mutta onnellista matkaajaa saapui San Joseen, Costa Rican maaperälle. Siitä starttasikin meidän Väli-Amerikan tournee

Alunperin tarkoituksena oli siis matkata yhdessä vain Costa Ricassa ennenkuin molempia kutsuisi omat seikkailut eripuolilla palloa, mutta koska tuon maagisen maan hintataso osoittautui meille persaukisille hipeille aivan överiksi, kehiteltiin muutamassa päivässä se kuuluisa plan b ja niin meidän sijainti löytyykin tällä hetkellä lokaatiosta Granada, Nicaragua. 

Kun palasin Ecuadorista kotiin viime kesäkuussa, mun päässä oli tapahtunut jotain merkittävää. Ymmärsin kuinka mun ei tarvitse omistaa ja haalia materiaa mun ympärille, ja kuinka todella olen onnellisempi ilman sitä kaikkea. Niimpä pistin kämpän ( jota tosin en aikoihin enään ollut kodiksi kutsunut) pois, myin lähestulkoon kaiken irtaimiston vaatteista ja huonekaluista lähtien, ja pakkasin kaiken jäljelle jääneen  muutamaan pahvilaatikkoon. Puolen vuoden ajan ehdin retkuilla kodittomana niin vanhempien nurkissa, kuin useamman ystävän sohvalla sekä kahdessa eri väliaikais-kämpässä lapissa. Ehdin jälleen uskotella itselleni että skarppaan opintojen suhteen ja hetken ajan matkasinkin  päättäväisesti kohti sitä mystistä valmistumista yhteisöpedagogiksi opintopisteitä ropisten, kunnes todellisuus otti niskalenkin ja tuli tunne että on pakko päästä pois. Muutamaa päivää ennen uuden vuoden aattoa käytiin isän kanssa illallisella ja uskalsin kertoa uusimmasta projektistani ''hetkeksi jälleen heippa opinnoille ja rinkka selkään'' ja mietin ääneen että onkohan mussa joku vika? Miksi on niin vaikea olla paikallaan,? Onneksi koulu odottaa ja velvollisuuksia voi siirtää, elämää ei. 

Kevät on onneksi yhä kaukana ja paluulippua suomeen ei vielä ole ostettuna, mikä tarkoittaa että kilometrejä on kuljettavana ja paljon asioita ihmeteltävänä!

Älä huoli äiti, pidän itsestä huolen ja olen onnellinen

-julia