Mama Africa calling

Dumela!

Tervehdys Afrikasta, Botswanan Maunista!

Matka tänne Nicaraguasta kulki Miamin, Amsterdamin, Frankfurtin ja Namibian kautta. Ensiksi ihmeteltiin jenkkilän menoa ja juhlivia spring breikkiläisiä yksi päivä, josta lennettiin keväiseen Amsterdamiin nauttimaan lämpimästä suihkusta ja hotellin valkoisista lakanoista neljäksi päiväksi. Aika oli kuitenkin armoton, ja niin mun täytyi sunnuntaina hypätä itku kurkussa lentokoneeseen josta 27 itkuista ja väsynyttä tuntia myöhemmin laskeuduin Mauniin. Ja nyt 12 päivän ajan olen ihmetellyt tätä Mama Africaa.
Tulin tänne suorittamaan mun yhteisöpedagogiikan opintoihin liittyvää harjoittelua, ja työskentelemään Thuso rehabilitation centeriin sekä Bana Ba Letsasiin- köyhien ja avun tarpeessa olevien lasten keskukseen. Kirjoitan itse työstä sitten myöhemmin lisää.

Tänne tulo oli yksi suuri tunnemyrksy, ja vieläkään en ole oikein sisäistänyt että mun elämä tulee olemaan vähintään seuraavat 1,5 kuukautta täällä. Ensimmäistä kertaa pelkäsin lähtemistä, kun Amsterdamissa kävelin turvatarkastuksen läpi ja mietin että vieläkö ehtii kääntyä takaisin. Oli niin vaikea lähteä yksin, kun kahden kuukauden ajan se toinen oli kokoajan ja jatkuvasti vierellä. Tämä seikkailu on kuitenkin sellainen, joka täytyy kokea yksin.

Tämä seikkailu on aivan uusi ja erilainen myös siksi, että ensimäistä kertaa reissulla mulla on oikeasti joku missio ja syy miksi pitää olla paikallaan. Ei siis päiviä ja viikkoja vailla ohjelmaa, hetken mielijohteesta lähtemistä sekä tulemista ja monia kuljettavia kilometrejä. Paikallaan olo tarkoitti että purin rinkkani ja aloin opetella kutsumaan pientä muutaman neliön huonettani kodiksi. Se huone kattaa sängyn, pöydän ja yhden tuolin, mutta mitäpä muuta sitä tarvitsisi. Koti sijaitsee 6km päässä keskustasta Thuson keskuksella.  Siihen kotiin kuuluu pihalla oleva ulko-kylppäri jossa ei ole sähköjä, joten suihkussa on käytävä valoisan aikaan jos haluaa jotain nähdä. Uusi koti toi mukanaan myös hurjan määrän uusia ihmisiä, jotka ottivat minut hyvin vastaan. Se toi mukanaan myös päivärytmin ja kasan rutiineja, joita ehkä jo hiukan kaipasinkin elämääni. Joka-aamuinen sängyn petaus tai herätyskellon soiminen tasan 6.45 teekee mun olon levolliseksi, vaikka luultavasti yhtä nopeasti kyllästyn tähän tasaisuuteen kuin siihen ihastuinkin.

Voisi myös sanoa että ensimmäistä kertaa olen todella sisäistänyt sanan kulttuurishokki. Vaikka jo jonkin verran reissanneena ja kehitysmaita nähneenä luulisi että kovin helposti ei enään hätkähdä, oli vaikea pidätellä itkua kun kaksi metrinen pythoni luikerteli vierestä ohi pimeässä Afrikan yössä. Äitiä tuli myös ikävä kun kahdeksan tuntia jatkunut kaatosade ja ukkonen kuulostivat jo ennemmin kolmannen maailmansodan pommitukselta ja sähköt sanoivat sopimuksen irti.  Illat ja yöt ovat pahimpia, aamuista tykään hurjasti. Silloin luonto herää, aurinko nousee ja istun kuistilla haistelemassa aamua. Iltaisin kiroan jumalattoman kuumaa huonettani ja haaveilen että voisin käpertyä peittoon sekä toivon todella että hämähäkit ja torakat eivät syö mua yön aikana. Ne ei nimittäin ole mitään ihan pikkuisia eikä mulla ole sääskiverkkoa

Täällä on paljon sähkökatkoksia, juokseva vesi on välillä hukassa ja nettiyhteydet kauniisti sanottuna heikot. Olisin halunnut laittaa tähän mukaan kuvia mun uudesta kotikaupungista, mutta internetti oli jälleen kerran toista mieltä. Kotoa Thusosta on ollut sähköt poissa jo yli vuorokauden ja toivon että ne korjaantuvat täksi illaksi, niin tunnelmallista kuin kynttilän valossa nököttäminen onkin.

Vaikka alku täällä onkin ollut super-vaikea enkä ikinä ennen oo tuntenut olevani näin pieni, yksinäinen ja kaukana kotoa, niin kyllä tämä tästä. Lohdutukseksi oon tsekkaillut lentojen hintoja vähän sinne sun tänne, luulen että ainakin Etelä- Afrikka huutaa mun nimeä sitten kun saan taas laittaa rinkan kasaan ja nostaa kytkintä täältä!

terveisiä kaikille ja varsinkin äitille, pysyn kyllä tallessa!