Ayampe

Mun sydän jäi Ayampehen!

Ayampe on todellinen paratiisi, mulle ainakin. Ja niin ilmeisesti myös monen muun mielestä, koska pitämällä hintoja niin korkeina pyritään estämään paikan muuttuminen Montanitan kaltaiseksi rysäksi. Pari hiljaista hiekkakatua, muutama hassu ravintola ja yksi kauppa joka harvemmin oli auki. Ihanan autentista ja hiljaista, just mitä tarttinkin super-sosiaalisen Banos viikon jälkeen. Ja niin kaunista

Maksoin omasta bungalowista omalla vessalla ja kuumalla suihkulla 20 matafaking dollaria. Mut hostelli oli suoraan rannalla ja siellä oli uima-allas, joten menkööt tämän kerran. Kolme päivää ja kaksi yötä oli kuitenkin sellaista törsäystä aivan tarpeeksi, joten mun paratiisin visiitti jäi aika lyhykäiseksi, mutta nautin kyllä koko aijan täysillä. ja ompa jotain minkä takia palata! Mun mökissä asuneet mutanttitorakka paskiaiset järjesti mulle onneks sopivasti jännitystä, eipä käyny hommat liian tylsiksi kun sai käydä kuoleman ja elämän kamppailuja niiden kanssa

 Sunnuntaina tutustuin hurjan kivaan brittipariskuntaan, jotka pyysivät mut liittymään illalliselle niiden seuraan. Jäbät oli matkanneet jo 15 kk ja vuosi vielä edessä, aika hurjaa. Illallisen jälkeen mentiin vielä niiden terassilla juomaan rommikolaa ja mulle selvisi että ne on jotain puoli-julkkiksia briteissä, ja kirjoittavat hullun suosittua matkablogia ja elättävät itsensä valokuvausella.Mulle tuli semisti nöyrä olo kun ne ojensi khoolin muovisen käyntikorttinsa.. Mutta käy kurkkaamassa Andrewn ja Emilyn blogi tästä !

Maanantai oli pilvinen päivä joten altaallekkaan ei ollut asiaa notkumaan, joten otin bussin Montanitaan joka on noin 30 minuutin ajomatkan päässä, ja kävin hoitelemassa vähän juoksevia asioita, apteekissa yms. Sekä tietty syömässä kohtuuhintaista ruokaa tuntien edelleen piston sydämessä ja lompakossa brittien kanssa nautitun kympin pitsan jälkeen,aijai. Ayampeen hiljaisuudesta ja olemattomista palveluista on helppo vaan hypätä dösään ja käydä vaikka vaan illallisella tai kapakkakoukkauksella Montanitan ytimessä

Loppuajan Ayampessä mä vain venyin, notkuin ja hengailin. Se onkin pitkälti mun lempparipuuhaa. Kävin myös surffaamassa pitkästä aikaa parin viikon tauon jälkeen! ja jep, olin yhä surkea. Nautin hiljaisista hiekkateistä, autiosta biitsistä, palmuista ja tietty siitä uima-altaasta. Maanantaina söin illallista keski-ikäisen saksalaisen pariskunnan kanssa ja ne tarjosivat mulle limua synttäreiden kunniaksi! Pienet arjen ilot ja kohtaamisen on muuttuneet mulle hurjan tärkeiksi, ja kiinnitän niihin paljon enemmän huomiota kuin yleensä. Niinku kylmään kolaan partsilla, niin paljon iloa pikkuisessa arkisessa asiassa

Tiistai-iltapäivänä mun lompakko huusi jo armoa, ja niin jälleen kerran määränpäänä oli mikäpä muukaan kuin Montanita. Asustelin itseasiassa tosi mukavassa hostellissa omassa huoneessa omalla kylppärillä kympillä yö. Mun huone oli kaikista ylimmässä kerroksessa  ja terdellä oli riippukeinutuoli- hässäkkä, jossa oli kiva istuskella ja kattella alas kadulle.  Olin sopinu miitin erään tutun kanssa iltapäiväksi ja hengailin sen kanssa oikeastaan koko iltapäivän, kuuntelin tarinoita New Yorkista ja siitä millainen Montanita oli vielä kymmenisen vuotta sitten. Illalla vielä join pari kuppia punaviiniä mun kanadalaisten naapureiden kanssa ja kuuntelin niiden matkajuttuja, ennenkuin painelin nukkumaan. Keskiviikkoon ja synttäriaamuun heräsin siis Montanitasta, ja maattuani riippumatossa puolillepäivin heitin kamat kasaan ja lähdin kohti Salinasta, jossa olenkin nyt ollut eilisestä saakka. Aattelin tän olevan hyvä viimeinen spotti rannikolla ennen paluuta Quitoon, joka tapahtuu jossain huomisen vuorokauden puolella. huh

Eilen Ruandan sisällissotaa paennut poika tarjosi mulle synttäribissen ja kertoi jänniä juttuja. Avasi taas hurjasti silmiä ja laittoi ajattelemaan ja arvostamaan asioita pikkuisen uudesta vinkkelistä. Maailma ei lakkaa ihmetyttämästä mua, ei vaikka oon 22 tai 122 vuotta. Välillä on kyllä naurettavaa millaisessa kuplassa mä tajuan eläväni. Sen kuplan haluan rikkoa. Ainii ja oli ekat synttärit poissa Suomesta. Söin keksejä rannalla, silitin pientä kirppuista mutta maailman söpöintä koiranpentua, hengailin argentiinalaisten rantapummien kanssa, yritin etsiä suklaakakkua mutta jouduin tyytymään jädeen. Jota söinkin mahakipuun saakka. Ikävöin kotiin, sen voin myöntää. Samalla kuitenkin kelasin että ei joka synttäreillä juua kaljaa ruandalaisen jäbän kanssa, ja nautin kovasti kaikista sen ajatuksista joita se mun kanssa jakoi. rauhaa

Kiitos Ayampe, kohtelit mua paremmin kuin hyvin, minä palaan vielä. Tän reissun pala paratiisia

-julia

Onnellisena Otavalossa

Hola!
Pikapäivitys siitä että henki pihisee yhä, mulla oli viikonloppu täynnä onnellisuuden hetkiä ja sijainti tällä hetkellä todellisessa paratiisissa.

Keskiviikkoiltana mulle nousi kuume, jota parantelin Quitossa hengailemalla perjantaiaamuun saakka. Sam oli pyytänyt mua tulemaan Quincheen josta matkattaisiin yhdessä Otavaloon. Washingtonilaisen pojan kanssa nautitun aamupalan jälkeen meikä hyppäsi vihreään bussiin niinkuin oli käsketty, ja saavuin perille Quinhcheen , jossa huomasin että se ei ole mikään yksi ja tietty paikka vaan kokonainen kaupunki. Kelailin aikani kadunvarressa ja mietin että Sam odottaa mua varmaan bussiterminaalissa ja yritin pyytää reittiohjeita taksikuskeilta jotka norkoili kadun toisellapuolella. Kohta seitemän taksisetää piiritti mut ja puhuivat kaikki päällekkäin espanjaa mun ympärillä, ja lopulta sain ymmärrettyä että kaupungissa ei ole terminaalia ja että kyytiin hypätään kadun varrelta. Epätoivo iski mun takaraivoon, olin yksin vieraassa kaupungissa, ei oikein hajua missä, en löydä mun kamua ja en osaa kommunikoida kenenkään kanssa kysyäkseni ohjeita Hetken kuluttua yksi kaveri nappasi mua kuitenkin kädestä ja talutti kulman taakse, missä bussit odottivat parkissa. Ja siinä mä odotin Samia, puolitoistatuntia, kunnes totesin sen olevan turhaa. Mietin epätoivoisesti etten voi odottaa loputtomiin, mitä jos se odottaa mua turhaan jossain muualla, miten saan kenetkään kiinni... Kävin nettikahvilassa pistämässä sille viestiä että lähden yksinäni Otavaloon, jonne saavuinkin 3 dösää ja 3 tuntia myöhemmin. Perillä mulla oli uutena ongelmana se miten löydän Fridan, ja ehdin juuri istua alas miettien että venailen vaan tässä asemalla kunnes joko sen tai Samin bussi saapuu. Kaksi sekuntia myöhemmin ohi kävelee kuitenkin tuttu rastapää ja hitto miten onnellinen olin<3 Frida ja Martin olivat ottaneet meille huoneen kivasta hostellista ja niin mun reissuperhe oli kasassa jälleen!

Hengailtiin iltapäivä ja ilta yhdessä porukalla, ja löydettin lopulta myös amerikan-retku joka oli feidannut mut täydellisesti, koska oli unohtanut kirjoittaa viestiin että nähdään kirkolla, ja odottanut mua siellä..eipä ihme ettei törmätty siis

Syy miksi päätettiin miitata Otavalossa, oli koska haluttiin nähdä kuuluisa lauantai-marketti! Joka lauantai koko Otavalon keskusta ja sen kadut muuttuvat valtavaksi marketiksi, ja kojuja jatkuu joka suuntaan jäätävän paljon. Tarjolla on ihan kaikkea. Oikeasti kaikkea. Aivan huippupaikka ostaa tuliaisia ja käsitöitä. Tinkiä kannattaa ja pitääkin, parhaimmillaan hinta putoaa jopa kympillä. Ja kun ostaa samasta kojusta kerralla useamman tuotteen, saa myös hyvät alennukset. Aamulla noin klo viidestä eteenpäin torilla on myös eläinmarkkinat,joihin halusin kovasti mennä. Siellä aiemmin vieraillut Martin kertoi kuitenkin että ne on aika ankeat ja eläimiä kohdellaan tosi huonosti, ja ettei itse haluaisi mennä uudestaan. Kun kello soi lauantaiaamuna viideltä, ajattelin ettei ole sen arvoista herätä kylmään parin tunnin yöunien jälkeen, ja että miksi ylipäätään haluaisin nähdä ihmisiä potkimassa sikoja tai tappamassa marsuja. Mutta sellaistikin olisi siis ollut tarjolla

Iltapäivällä käytiin vielä yhdessä pitsalla ja jälleen kerran hyvästelin Samin, jonka jälkeen otettiin Fridan ja Martinin kanssa bussi Quitoon. Siellä iltapalan jälkeen meidänkin tiet erosi ja minä hyppäsin yöbussiin Quayaquilin kautta rannikolle. Ja niin vihdoin 19 tunnin bussirallin jälkeen olen vihdoin kauan odotetussa Ayampessä ja auringossa jälleen!

Mulla oli ihan huippu viikonloppu Otavalossa, koska mun ympärillä oli juuri ne suosikki tyypit ketkä toivoinkin olevan.Oli aivan parasta puhua suomea ja kertoa kaikki hurjat matkajutut sekä kuulla ystävän tarinoita reissusta. Sain hurjasti voimaa jatkaa matkaa eteenpäin taas yksin, ja eipä kyllä ole kauan kun taas nähdään.

Oon tällä hetkellä täydellisessä paratiisissa, ja ihan ehdottomasti yhdessä reissun ihanimmissa paikassa! Ayampe on ihana, mutta mulle harmillisen kallis ja siksi mulla ei olekaan varaa olla täällä kauempaa,vaikka voisin jäädä viikoiksi. Huomenna rinkka ja minä liikutaan valitettavasti jälleen kerran Montanitaan, koska mulla on siellä miittinki ecuadorilaisen kamun kanssa!

Huijui tässä pikakuulumiset koska pakko painella nukkumaan, huomenna on herättävä aikaisin nauttimaan vielä siitä että täällä hostellilla on uima-allas!!

-julia

Banos

''Pari muuttujaa'' on kyllä ollut viimepäivien teema.
Jos saisin dollarin jokaisesta kerrasta kun muutan mieltäni niin tää olis ollut ilmainen reissu. Välillä tuntuu että tarttisin jonkun komentamaan mua ja kertomaan mitä pitää tehdä ja minne mennä.

Lauantai-aamuna aikaisin hyppäsin Santa Elenasta bussiin kohti Guayaqilia, jossa huomasin että toisin kuin mulle oltiin väitetty, suoria busseja Banosiin ei mene, ja mun piti ottaa bussi ensiksi Ambatoon ja sieltä vasta Banosiin. Ambatossa seisoin shortseissa ja flipflopeissa kaatosateessa keskellä ei mitään, ja katsoin parhaaksi lyöttäytyä parin ranskalaisen tytön seuraan ja yhdessä venailtiin sateessa tunti meidän bussia. Lopulta 11 tunnin bussiseikkailun (sekoilun) jälkeen olinkin onnellisesti Banosissa Andien vuoristossa. Löysin jopa täydellisesti perille hostellille jonne mun jenkkikamu Sam oli mua neuvonut tulemaan. Meidän hostelli oli ihana, oma huone jaetulla kylppärillä maksoi 7 dollaria yöltä. Hostellilla työskenteli argentinalainen poika joka ei puhunut ollenkaan englantia, ja me keskusteltiin sen tabletilla Google kääntäjän avulla, itseasiassa aika pitkiäkin kesksteluja, hah.

Pikkunen kaveri halusi nukkua mun huoneessa

Banos

Banos oli aivan huippu paikka, ihana pikkukaupunki jättimäisten vuorten keskellä! Illalla en edes tajunnu millaseen paikkaan oon tullut koska oli pilkkopimeää, mutta aamulla mun kasvoilta ei saanut hymyä pois kun kaikkialla mun ympärillä oli niin kaunista! Ja vuoriston viileys oli aivan ihanaa vaihtelua siihen rannikon tukahduttavaan kuumuuteen, ja  iltaisin sain jopa vetää villasukat jalkaan ja pipon päähän.

Heti sunnuntaina vuokrattiin Samin kanssa fillarit, ja meidän mukaan lähti myös Canoasta tuttu argentinalainen pariskunta Max ja Karen. Pyöräiltiin 18km vuoristossa määränpäänä Pailon del Diablo- vesiputous! Ekaksi vastustin viimiseen saakka pyöräilyideaa, mutta lopulta taivuin ja hyvä niin, sillä mulla oli super-hauska päivä. Ja maisemat oli upeimmat ikinä.

Vesiputoukselta tultiin takaisin kaupunkiin pyörinemme rekan kyydissä, sillä 18 kilsaa takaisinpäin ylämäkeen olis ollut mulle jo liian hc-suoritus. Samana iltana mentiin vielä katsomaan kaupungissa olevaa pienempää vesiputousta, jonka jälkeen jalat huusi niin hoosiannaa että kuuma suihku ja sänky oli parhautta hetkeen. Mutta huikea reissu, ja mulla oli todellinen voittaja-fiilis siitä kuinka olin ylittänyt itseni. Illalla Sam vei mut vielä suklaakakulle koska sekin oli niin vaikuttunut mut suorituksesta ja siitä etten nurissut kertaakaan, en edes silloin kun kaaduin pyörällä. Täydellinen päivä

Banos on varmaan Ecuadorin paras paikka harrastaa erilaisia aktiviteetteja, ja sieltä löytyy kaikkea benji-hypystä koskenlaskuun ja zip liningistä kalliokiipeilyyn. Kaupungista järjestetään myös paljon erilaisia retkiä Amazonille, ja matkanjärjestäjiä on jokaisella nurkalla kaupungissa. Hintoja kannattaa kilpailuttaa, sillä mekin saatiin pyörien vuokrahinta putoamaan 10 dollarista viiteen, kun jaksettiin vähän kysellä ja tinkiä. Hostelleja ja hotelleja on paljon, samoin kuin rafloja ja baareja. Marketilta saa halpaa ja hyvää lounas-safkaa, ja juusto-epanadakset on mun uusi herkku! Suosittelen ehdottomasti käymään, muhun tämä kaupunki teki ainakin vaikutuksen. Ja jokainen kenen kanssa olen Banosista jutellut, on kehunut sitä mulle älyttömästi.

this is Ecuador, joko on tai ei

Maanantaina satoi vettä all day long, joten mekin vaan venyttiin hostellilla ja kulutettiin aikaa hengailemalla. Aamupäivällä kävin tosin brunssilla Canoasta tutun suomalais-tytön kanssa joka sattui olemaan myös Banosissa. Samana iltana käytiin lähibaarissa bissellä, sillä sinä iltana kun saavuin kaupunkiin kävelin kyseisen baarin ohi ja jäin juttelemaan paikan omistajan kanssa, joka lupasi tarjota ilmaisen bissen myöhemmin. Istuskelin ulkorappusilla ja yhtäkkiä kuului ''KIPPIS'', ja löysin taas uuden suomi-kamun! Two points to team Finlandille sinä päivänä.  Yllätyn myös joka kerta siitä miten ihmiset reagoivat ''wow thats so cool'' kun kerron olevani suomesta. Monelle on yötön yö ja kaamos on niin absurdeja käsitteitä, että se on musta hassua.

Olin yrittänyt houkutella Samia että vuokrattaisiin mönkijä ja ajeltaisiin katsomaan lähellä olevaa tulivuorta, mutta en saanut tahtoani läpi, mikä oli loppujen lopuksi ehkä aika hyvä koska vuorilla oli hurjan kylmä ja olisin varmaan ollut vaan vittuuntunut koko mönkijäreissun ajan kylmään ja märkään. Lisäksi mönksä-vuokra olis ollut aika ankara budjetin päälle. Tiistai-aamuna olin kuitenkin kyllästynyt vaan oleiluun ja pakotin Samin reipastumaan ja vaadin että voitaisiin tehdä jotain. Pienoisen pohdinnan jälkeen me hypättiin Chivaan, paikalliseen avo-bussiin, ja ajeltiin ylös vuorille La Casa Del Arboliin, keinumaan maailman laidalle.

 Meidän onneksi pilvimassat väistyivät juuri sopivasti ainakin osittain silloin kun oltiin ylhäällä, ja saatiin katella ihania vuorimaisemia hetken aikaa ennenkun sade alkoi jälleen. Keinuminen oli niin hauskaa, vaikka ekaksi sanoinkin ettei todellakaan ole sellaista voimaa tällä pallolla joka sais mut istumaan kahden narun varaan, alla loputon pudotus. Lopuksi kuitenkin tykkäsin siitä niin paljon etten olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.
Iltapäivä me hengailtiin hostellilla, käytiin marketilla syömässä lounasta ja ihmeteltiin hostellin lemmikkejä, papukaijoja, kultakaloja ja kilpikonnaa! Illalla pyörittiin mulle tuntemattomasta syystä parin paikallisen pojan kanssa ympäri kaupunkia ja yritettiin etsiä kauppaa josta saa kitaran kieliä? Joskus vaan ihmettelen että millaiseen seuraan päädyn, elämä jaksaa yllättää

Ja siitä epäonnisten sattumusten sarja sitten alkoikin. Olin päättänyt lähteä klo 22.00 yöbussilla Santa Elenaan ja takaisin rannikolle, mutta mitens sattuikaan vaan kun kymmeneltä oltiinkin Samin ja kolmen muun jenkkipojan kanssa juomassa kaljaa ja pelaamassa bilistä läheisessä kuppilassa. Otin asian ihan coolisti, sillä tiesin että yhdeltä yöllä lähtee vielä yöbussi Guayaqiliin, ja voisin mennä sillä.Palattiin hostellille ja onneksi olin fiksuna likkana pakannut kaikki kamat kasaan. Sanoin Samille heipat ja vielä kielsin sitä lähtemästä saattamaan mua bussiasemalle, sillä kello oli jo niin paljon ja tiesin että sillä on aamulla aikainen herätys.Kipitin minkä jaloistani pääsin rinkka selässä ja reppu käsissä halki öisen kaupungin, ja kappas vaan kun saavun asemalle niin bussi ajaa suoraan mun nenän edestä, ja niin jäi meikä kyydistä. Ei auttanut kun lampsia kaikkien kamojen kanssa takaisin hostellille keskellä yötä, vain huomatakseni että ulkoportti on laitettu lukkoon ja kukaan ei varmasti ole hereillä klo 01.20. Hetken ajan epätoivo iski mua kasvoihin oikein huolella, ja kävin päässä läpi kaikki kauhu-skenaariot siitä miten mut satavarmasti ryöstetään jos joudun nukkumaan kadulla kaikkien kamojen, passin, puhelimen, korttien ja rahojen kanssa. Siinä mielentilassa oli vaikea repiä reipasta reissumieltä esiin. Odottelin kadulla vajaan tunnin ja voi luojan kiitos kun joku sattui olemaan hereillä ja avasi mulle oven. Pääsin kaikeksi onneksi vielä nukkumaan omaan huoneeseen, koska olin vahingossa jättänyt avaimen oveen.

Aamulla nukuin onnellisesti tsek out- ajan ohi, ja missasin samalla myös aamubussin rannikolle. Monimutkaisen ja hermoja repivän keskustelun hostellin omistajan kanssa, vanhemman herrasmiehen joka oli mulkoillut mua ikävästi monta päivää, sain sovittua että mun ei tarvitse onneksi maksaa ylimääräistä vaikka olinkin myöhässä uloskirjautumisesta.
 Tästä kaikesta niin kypsänä ja turhautuneena kelasin että fak this, ja hyppäsin vaan ekaan lähtevään bussiin, määränpäänä Quito.Tässä vaiheessa sain päähäni että hitto meikä lähteekin Amazonille enkä rannikolle, jonka jälkeen päädyin taas rannikkoon ja sitten en. Tätä vaiheilua kesti koko matkan. Neljän tunnin päästä saavuin perille, ja mietin että meen kaupungille syömään joten jätämpä rinkan säilytykseen asemalle, ja illalla nappaan yödösän jonnekkin päin rantsua. Muonaamassa laitoin kuitenkin viestiä mun suosikki rastapäälle, ja sovittiin treffit ylihuomiseksi Otavaloon, joten mun piti palata takaisin bussiterminaaliin noutamaan mun omaisuus, ja sieltä jälleen takaisin uuteen kaupunkiin, ja niimpä mun päivä onkin kulunut aika mukavasti sahaten ympäriämpäri Quitoa. Tarina päättyy kuitenkin onnellisesti siihen että Mikkosen hippi on turvallisesti la Mariscalilla kivassa hostellissa, mulla on oma huone ja kuuma suihku. huh. Tänään oli myös päivä kun oikeasti tuntui siltä että pää ei enään kestä sitä etten a. ymmärrä ketään ja b. tule lainkaan ymmärretyksi. Ei uskoisi miten vaikeaa matkatavarahuoneen vartijan kanssa asioiminen voi olla, mutta kyllä näköjään voi. Niin vaikeaa että tekee mieli itkeä pelkästä epätoivosta. Taksikuskeille onneksi riitti pelkkä iloinen hymyily ja si si senjor, perfecto.

Kokonaisuudessaan, kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta, Banos oli aivan huippu ja mulla oli niin kivaa. En ollut kertaakaan yksinäinen, tapasin paljon vanhoja kamuja ja sain uusia ystäviä. Musta tuntuu että jokapäivä tuun pikkuisen luottavaisemmaksi oman pärjäämiseni suhteen, ja oon joka päivä pikkusen ehjempi. Olen onnellinen että uskalsin lähteä, ja vaikka koti-ikävä iskeekin välillä kovasti, tiedän että kaikki rakkaimmat odottavat mua kotona ja sekin aika tulee kun olen himassa jälleen.

Huomisen suunitelma on yhtä auki kuin mun lompakko, yritän kovasti puhua itteni jenkkikamun messiin jonnekkin Quiton ulkopuolelle ja siitä eteenpäin Otavaloon, tapaamaan Kolumbiasta saapuvia Fridaa ja Martinia<3 Siitä joko lähden niiden mukaan Tenaan ja siitä eteenpäin viidakkoon, mutta todennäköisemmin mun nenä näyttää vihdoin kohti Ayampetä ja tyynenmeren aaltoja, sekä viimeisiä surffauksia ennen kotia. Myös paripäivää farmilla appelsiinejä keräten kuulostaa musta aivan passelilta vaihtoehdolta. Toisaalta mulla olisi aikaa käydä sekä Amazonilla että rannikolla, mutta se tietäisi aivan jäätäviä bussimaratooneja. Mua ihmetyttää miten näinkin pienessä maassa voi aivan naurettavan lyhyen matkan taittamiseen saada kulutettua niin monta tuntia.

Nyt uskaltaudun ulos hakemaan iltapalaa, sitten lastaan rinkan jälleen kuntoon ja huomenna uusi suunta ja uudet seikkailut, mitkä ne sitten ikinä onkaan. Jokatapauksessa on kilometrejä kuljettavana,ihmisiä tavattavana ja paikkoja tutkimatta, makes me more than happy

 The woods are lovely, dark and deep,   

But I have promises to keep,   

And miles to go before I sleep,   

And miles to go before I sleep.

-julia