Thai-Lao

Hengissä ollaan ja kaikki on hyvin!

Nyt on tullut niin monta muuttujaa parin päivän sisään että alkais jo riittämään. Tiistaina meidän oli tarkoitus lähteä yöjunalla pohjois- Thaimaaseen kohti Chiang Maita ja jatkaa siitä bussilla Paihin. Meille kuitenkin selvisi että junarata on korjaustöiden vuoksi poikki puolenvälin paikkeilta. Loppumatkan olisi varmasti voinut taittaa bussilla, mutta päätettiin ottaa käyttöön suunitelma B. Otettiin siis juna kohti Ubon Ratchathania, joka sijaitsee koillis-Thaimaassa. Saatiin yöjunan makuupaikat 2.luokan vaunusta, eli ilmastoinnilla. Yksi lippu maksoi n.20 euroa.  Ei tiedetty ollenkaan kuinka toimia junassa ja ihmetystä aiheutti myös se että henkilökunnasta mies kävi petaamassa meille pedit ja jakamassa puhtaat petivaatteet? Kaikilla matkustajilla oli omat petinsä käytävän varrella ja niihin sai vedettyä verhon eteen. Olin odottanut omia hyttejä tms. mutta kerrossängyt käytävän molemmin puolin olivat yhtä toimiva ratkaisu.

 Juna kuitenkin oli heti alkuunsa yli tunnin myöhässä, mutta onneksi meillä ei ollut kiire. 

                                                                                  

Junan yläpeti

Vajaan 12 tunnin junailun kuluttua saavuttiin Uboniin. Asemalta meidät nappasi kyytiin paikallinen ukko, jonka aluksi piti viedä meidät vain bussiasemalle. Mutta koska juna oli ollut myöhässä, huomattiin että näinollen myöhästyttiin myös jatkoyhteydestä, eli bussista jolla oli ollut tarkoitus matkata rajan yli.  Herra kuitenkin lupautui viemään meidät itse rajalle reilun 100kilometrin päähän, aika kusetus hintaan (1300 bathia) mutta veipä kuitenkin. Matka taittui koppiauton avoimessa peräosassa, jossa välillä hirvitti 80km/h nopeudessa(turvavyöt on täällä myös tuntematon käsite). Myös poliisit sattui pysäyttämään meidät ja jututtamaan kuskia tiensivussa aika kauan. Päästiin kuitenkin Laosin rajalle yhtenä kappaleena ja turvassa

Rajamuodollisuudet ja siirtyminen Laosiin sujui suhteellisen iisisti, ainakin helpommin mitä olin odottanut. Odotin että vastassa olis samanlaisia kuumotus-poliiseja tuhansine ''what are you doing here'' kysymyksineen niinkuin immigrationissa yleensä. Homman nimi oli kuitenkin leimat passiin,parin kaavakkeen täyttö ja valokuva+rahat viisumia varten (30pv visa Laosiin maksoi suomalaisille 35 USdollaria) Yhteensä rajalla meni parisen tuntia, suurin aika viisumia odotellessa. Kun viisumin ja passin oli saamassa takaisin, virkailija pyysi ylimääräistä ''leimaus maksua''. Hätäpäissäni löin jätkälle 5 euron setelin kouraan, eli yli viisikertaisesti sen määrän mikä olis riittänyt. Saimpahan ainakin passin takaisin. Rajalla törmättiin myös muihin suomalaisiin jotka olivat tulossa Laosin puolelle

Atte Laosin ja Thaimaan rajalla viisumia odottelemassa

Rajalla ihmettelyn ja rahan vaihdon jälkeen hypättiin minivanin kyytiin, joka heitti meidät Paksen bussiasemalle, josta tarkoitus on jatkaa matkaa Don Dettin saarelle, Si Phan Dohon eli 4000 islands-alueelle.  Täällä me ollaan muuten virallisesti miljonäärejä, sillä rajalla nostettiin koneesta ylös miljoona per pää (n.100e). Haaveiltiin että Paksessa voitaisiin syödä ja istahtaa hetki ennen matkan jatkumista, olihan tienpäällä tultu oltua taas tovi ja edellisestä kunnon ruuasta oli jo aikaa. Kun vihdoin Paksen bussiasemalle päästiin,heti Don Detin mainitsemisen jälkeen meidät revittiin niin nopeasti jo seuraavaan kyytiin, etten ehtinyt edes nähdä mihin meidän rinkat joutui. Jossain välissä matkaa uskalsin kysyä Atelta, näkikö se mihin rinkat oli nostettu- ja katollahan ne oli. Matka siis jatkui nälässä ja pissahädässä. Eikä myöskään mitenkään mukavana, vaan pikkuruisen koppiauton kyydissä (en tiiä miksikä niitä oikeasti pitäisi kutsua). Olotilaa ei myöskään helpottanut 30 asteen helle ja se että meitä oli autossa yhteensä 20 henkeä tavaroineen + tuntematon määrä kanoja jotka raapivat mun jalkoja inhottavasti. Istuin keskipenkillä selkä menosuuntaanpäin ja katsoin miten kolme jäbää roikkui seisten auton perällä ja piti huolettomasti yhdellä kädellä kiinni. Maassa maan tavalla siis.

Koppiauto pysähdystauolla

Matka itsessään ei ollut pitkä, mutta huonoilla teillä ja vielä huonommassa kunnossa olevalla kulkupelillä matkaan meni n. kolmisen tuntia, äärimmäisen epäergonomisessa istuma-asennossa. Tässävaiheessa hermo alkoi olla tosi tiukalla, tuntui että matka vain jatkui,jatkui ja jatkui. Kun vihdoin päästiin perille, tajuttiin ettei matkustaminen ollut vieläkään siinä. Ensin käveltiin kylän läpi ''satamaan'' jossa noustiin tarvaroinemme veneen kyytiin, joka vei meidät saarelle Mekong-jokea pitkin. Mekong on maailman kolmanneksi suurin joki, ja sadekaudella parhaimmillaan 14km leveä, eli suurilla vesillä ollaan. 

Näillä botskeilla taittui matkan viimeinen osuus

Auringonlasku Mekongilla

Vihdoin, vuorokauden matkustamisen, paastoamisen, hikoilun ja valvomisen jälkeen päästiin siis kohteeseen, Mekongin suistoon Don Detille. Tämä on tosi askeettinen paikka, sähköt on tullut saarelle vasta pari vuotta sitten. Asfaltoituija teitä ei ole (tai ei teitä oikeastaan ollenkaan, polkuja vain) tai autoja. Paikka on travellereiden suosiossa, ja pääasiassa täällä onkin vain nuoria reppureissaajia hengailemassa. Meiniki on rentoa eikä kellään ole kiire minnekkään. Tavattiin ekana iltana myös pari suomalaista tyttöä. Nettiyhteys on myös aika surkea, joten kuvia ei saa paljon ladatuksi, tai ainakin siihen menee pieni ikuisuus. Huomisen voinkin siis pyhittää hengailulle ja tietsikalle. Kirjoittelen siis huomenna lisää ristiriitaisista fiiliksistä!

Ensimmäisen yön majapaikassa

-Julia