Paikka on Quito, yli 2 miljoonan asukkaan pääkaupunki Ecuadorissa! Nettikin toimii. Aika hullua että oon taas reissussa, koska vain 4 päivää sitten olin vielä keskellä talvea Ylläksellä lapissa paiskimassa duunia, sitten kotona keväisessä jypinkylässä kaikkien rakkaiden ympäröimänä, ja nyt oon mun suosikki hipin luona maailman toisella laidalla! Mun lähtö oli vähintäänkin extempore ja suunittelu nollassa, mut niin vissiin kaikki parhaat reissut on. Koko talven olin pakkasen keskellä yksin pohjoisessa tekemässä töitä, kaukana kamuista ja perheestä. Sittenkun sesonki loppui mä päätin että nyt tarviin breikin tästä kaikesta, ja niimpä varasin lentoliput ja hyppäsin kerralla pois pyörästä sen enempää funtsimatta, että pitäiskö sittenkään. Koska edelleen onnellisuutta on liput kauas pois.
Kaikki on täällä uutta ja ihmeellistä, ja eilen en saanut hymyä pois naamalta kun tultiin kentältä taksilla tänne kotiin. Kaikki hajut ja äänet on täysin uusia ja jännittäviä, ja mä olin jo ihan ihmeissäni parin tunnin kävelylenkin aikana tänä aamuna. Jotenkin niin käsittämätöntä, että oon toisella laidalla maailmaa, ja mulla on valtava seikkailu edessä.
Keskiviikkona piskuinen pikkuveli heitti mut ja mun rakkaimman lapsuudenystävän Lindan sekä sen kamut Helsinki-Vantaalle, sillä ihan sattumalta tyttöjen lento Pariisiin lähti just samaan aikaan kun mun kone. Lensin ensiksi Madridiin ja siellä hengailtujen 16 tunnin jälkeen vielä kaksitoista tuntia koneessa ecuadoriin
Helsinki- Madrid välillä mun vieressä istui norjalainen +50 herrasmies joka oli niin humalassa että hukkasi toisen kenkänsä ja se löytyi myöhemmin kolmen penkkirivin päästä.. Koska mulla oli koko yö aikaa kentällä enkä halunnu laittaa masseja lentokenttä hotelliin, reippaana tyttönä laitoin lattialle rauhalliseen nurkkaan nukkumaan. Ja kuumottelin sitä kun mun lento ei missään vaiheessa ilmestynyt tauluun, ja infon tätit oli silleen ''joojoo kyllä se kohta ilmestyy''. Lopulta menin portille mistä lähti lento Guayaquiliin Ecuadoriin, ja kelasin että pääsempä sentään oikealle mantereelle
Madrid- Quito lennolla mun vieressä istui lihava mummo joka kuorsasi paljon. Ja joka ei kertaakaan koko matafaking 12 tunnin aikana noussut ylös. Ainakun halusin päästä vesaan mun piti seisomaan ja pompata penkkien käsinojien kautta sen yli.
Ja sitten olinkin perillä Quitossa, jossa mun suosikki hipinretku oli mua kentällä vastassa<3 Eli mun hyvä ystävä Frida asuu täällä poikakaverinsa Martinin kanssa tämän kevään ajan. Olipa parasta nähä rakasta ensimmäistä kertaa sitten vuodenvaihteen. Fridalla ja Martinilla on tosi ihana koti, ja mä sain jopa oman vierashuoneen.
Tänään aamulla Frida oli töissä ja mä lähdin aamukävelylle katselemaan paikkoja. Eksyin, mutta onneksi Martin oli kirjoittanut mulle lapulle osoitteen siltä varalta että mä joudun hukkaan. Kävin mm. katolisessa kirkossa seuraamassa jumalanpalvelusta, ihmettelin katukauppiaiden outoja ruokia ja jouduin vahingossa mielenosoitukseen presidentin linnan eteen ja mua kuvattiin telkkariin. Ostin hassua leipää jonka sisällä oli kinkkua ja jonka syötin sitten katukoiralle. Kaikki ihmiset hymyili mulle mukavasti ja poliisisetä neuvo mua löytämään oikean suunnan kun olin hukassa. Quito on yli 2000 metrin korkeudessa, eli ilmasto on vähän viileä ( tänään varmaan +18) ja jengi hiihteli tuolla kaduilla toppatakeissa ja pipot päässä, kun itse hikoilin farkuissa ja college-paidassa.
Mun missio oli myös ostaa toimiva adapteri, mutta kun n. viidennestätoista puljusta ei ymmärretty mun ''adaper, electrisity'' oli pakko luovuttaa. Nyt mä alankin ihan tosissaan opettelemaan tätä espanjaa. Vaikka Lampi opettikin mulle '' Esto no es para las mujeros pero los alcoholistas''. Pakko alkaa vaan puhumaan, sillähän sitä oppii
Kaikki kuvat on mun luurista, siitä surkea laatu, sillä en uskaltanut ottaa mun kameraa mukaan aamulla. Tajusin kyllä myös että eihän mulla ole edes sellaista piuhaa jolla kameran saisi kiinni läppäriin, sillä tää mun kone on vissiin jostain antiikin ajoilta jossa muistikortti paikkaa ei tunneta. Ehkä saan hankittua sellaisen piuhan jostain.
Ensiviikolla, tai mahdollisesti jo ylihuomenna, suuntana on rannikko ja pari surffi-kylää, ehkä mä vihdoin uskaltaudun laudan päälle ja opettelen surffaamaan! Sen jälkeen mun matkapläänit onkin ihan auki, ja saan mennä just sinne minnä nenä näyttää. Peru tai Kolumbia on kovasti mun ajatuksissa, vaikka vannoinkin äitille etten lähde Kolumbiaan yksin. Aika jännää
Yksin matkustaminen jännittää mua kovasti, ja siksi onkin ihana että saan tähän alkuun tulla ystävien luokse ja ne pitää musta huolta. Lentokentällä ärsytti ettei voinut vaan jättää kamoja jonkun toisen vahdittavaksi kun piti käydä vessassa tai ostamassa limua. Lisäksi musta tuntuu etten oo tajunnut pakata mukaan mitään sellaisia käytännön tavaroita, mitä se toinen ehkä olisi hoksannut. Kukaan ei pitänyt mua kädestä kun lentokone nousi, eikä ollut ketään kelle heittää hyvää läppää pelottavan näköisestä tullivirkoilijasta tai lentokentällä leikkivistä juutalaiskersoista. Eniten mua pelottaa jos sairastun, mun kamat pöllitään tms. koska silloin ei ole sitä toista vieressä joka pitäisi huolta. Mikään ei olisi kamalampaa kun sairastaa yksin, sillä jos oisin joutunu Kambodzassa sairastamaan ameebaa yksin, niin oisin kyllä lentänyt samalta seisomalta himaan. Oon välillä vähän liian naivi ja haluan uskoa ihmisistä hyvää ja ajatella että kaikki on ystävällisiä, mutta nyt on mullekkin vähän kasvun paikka. Pari vuotta sitten en olisi ikinä ikinä uskonut että lähtisin yksin lattareihin reissaamaan, maahan jonka kieltä en puhu. Mutta rajat on tehty vissiin rikottaviksi. Vaikka mua pelottaa enemmän kun aikoihin, oon silti samalla tosi innoissani. Minä teen tämän oikeesti. En vaan haaveile kotona siitä että kumpa pääsisi lähtemään ja kokemaan, vaan täällä mä oikeasti olen. Aika hullua
Choisis la vie, meikä valitsee edelleen elämän!
-julia
