Tervesiä sängyn pohjalta!
Ei oo taas kaikki mennyt niinku Strömssössä.
Vastoinkäymiset alkoivat torstai-aamuna, jollon heräsin huteraan ja heikkoon oloon, mutta päätin silti että lähden bussiin matkustamaan,olihan liput jo varattu ja maksettu. Bussissa vapisin ja tärisin koko matkan, oksennuspussia sylissä pidellen.Kaikki hajut saivat mut yökkimään (ja uskokaa, Kambodzalaisella huoltsikalla löytyy useampikin ei niin herkullinen tuoksu). Jossainvaiheessa bussi hidasti. Ensiksi näkyi päreiksi pirstoloitunut polkupyörä, sitten valtava läntti verta ja kaikkia muita ihmiskehon eritteitä, ja lopuksi kaksi ruumista- mies ja nainen. Siinä ne makasivat tienposkessa yläruuumis kankaalla peitettynä, muiden ihmetellen vieressä. Pysäytti kyllä miettimään miten pienestä elämä on kiinni, ja järkytyin tuosta aika paljon. Oon nähnyt kuolleita parikertaa ennenkin, mutta vain hautajaisissa siististi puettuina, en ikinä likaisena maantien varressa.
Bussimatka kesti luvatun 6tunnin sijasta seitsemän ja puoli, mutta siihen olin osannut jo varautua. Perille kuitenkin päästiin, ja siitä todellinen tuska alkoi. Kuume nousi 40 asteeseen, jokapaikkaa särki ja oksetti jatkuvasti. Koko yön heräilin välillä palelemaan, välillä hikoilemaan, kuume sahasi jatkuvasti ylös-alas. Seuraavana päivänä tähän lisättiin vielä kauhea mahatauti- mikään mitä söin tai join ei pysynyt sisällä.
Siinävaiheessa olin niiin kiitollinen siitä etten matkustanut yksin, vaan Atte oli pitämässä musta huolta<3. Se vahti että join tarpeeksi ja yritti patistaa mua syömään, ja lohdutti kun kävin mielessä läpi kaikki mahdolliset uhkakuvat malariasta umpisuolentulehdukseen. Kiitin mielessäni myös siitä kuinka kotijoukoissa on väkeä jotka osasivat antaa hoito-ohjeita ja tehdä etä-diagnooseja, se rauhoitti meidän molempien mieltä. En ikinä ole tuntenut olevani yhtä kaukana kotoa ja tuntenut oloa yhtä toivottomaksi, kun itkiessä sängynpohjalla siinä olossa. Jos olin pitänyt Etelä-Amerikan reissulla lusittua mahatautia kamalana, nyt tajuan että se oli pientä tähän verrattuna.
Lauantaina aamusta päätettiin kuitenkin lähteä sairaalaan, kun vatsan kipu kävi niin sietämättömäksi.
Ensiksi yritettiin brittien pitämään travelleri-sairaalaan, joka oli kuitenkin kiinni. Päädyttiin paikalliseen korkeatasoisempaan sairaalaan, jossa henkilökunta oli super-mukavaa ja osaavia, ja kaikkenparasta-puhuivat englantia! Sairaala oli siis positiivinen yllätys (sietääkin kyllä olla jos tunti maksaa 300dollaria) ja kaikki meni hienosti vaikka kuumotin ja käskinkin Atte varmistamaan että hoitaja ottaa verta varmasti puhtaalla naulalla. Näytteidenoton jälkeen malaria ja dengue saatiin sulkea pois, ja selvisi että mulla on masussa ameeba. Antibiootit aloitettiin heti, sillä kuurilla pitäisi alkaa parantua.
Tartunta oli varmasti hyvin pitkälti mun omaa tyhmyyttä ja varomattomuutta, sillä parikertaa pesin hampaat hanavedellä ja söin salaattia. Eipä tule toistumaan uudestaan, enkä todellakaan suosittele kenellekään
Nyt olo alkaa olla jo paljon parempi, ja tänään pystyin jo syömään aamupalaksi ranskalaisia:D Haaveilen myös että huomenna olo antaisi periksi lähteä tutustumaan Killing Fieldseihin. Tänään pojat lähtivät katsomaan S-21 vankilamuseota, ja minä jäin tänne lepäämään ja parantumaan. Mun olo Phnom Penhissä on rajoittunut siis hostelli-sairaala-kauppa-hostelli akselille,enkä ole kaupunkiin tutustunut yhtään. Tarkoituksena myös heti mun voinnin salliessa lähteä jatkamaan kohti Sihanoukvilleä ja merenrantaa!
-julia
