On the road again

26 päivää, monen monta aikomusta ja vielä usempaa jokaista kuviteltavissa olevaa kirosanaa reissun alkamisesta sain tämän vihdoin tehtyä, eli aloin jälleen kirjoittamaan. Joulukuun kaamoksen keskellä Äkäslompolossa, aamuyön pimeinä tunteina 11 päivän työputken päätteeksi heitin puoliksi läpällä että lähdetäänkö reissuun. Pari päivää myöhemmin mulla olikin yhdensuuntaiset lentoliput takataskussa, ja vei silti muutaman viikon että uskalsin kertoa äidille tästä päähänpistosta. Mutta niinkuin kaikki parhaimmista parhaat seikkailut, tämäkin alkoi hullusta ideasta vailla suunittelua ja minkään näköistä jalostamista. Kuusi päivää ennen lähtöä olin Ylläksellä töissä ajamassa moottorikelkkasafaria -37 asteen pakkasessa. Sitten ehdin viiden päivän ajan hengailla rakkaimpien kanssa Jyväskylässä, halia koiravauvvaa, käydä koutsaamassa likkoja pomppupallossa ja syödä varastoon äitin herkkuruokia, ennekuin koko elämä oli jälleen lyötävä rinkkaan.

 01.11.2016 saavuin jälleen piskuisen pikkuveljen kyydillä uskollisen rinkkani kanssa Helsiki-Vantaan lentokentälle, josta mukaan tarttui yksi tuttu hipinretku. Hypättiin koneeseen joka kuljetti meidät Osloon, ja siitä eteenpäin Miamiin. Huolimatta siitä että Norwegianin myöhästymisen johdosta missattiin jatkolento ja jouduttiin yöpymään tuolla elokuvista tutussa ihmeellisessä jenkkilässä, noin kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen kaksi super-väsynyttä mutta onnellista matkaajaa saapui San Joseen, Costa Rican maaperälle. Siitä starttasikin meidän Väli-Amerikan tournee

Alunperin tarkoituksena oli siis matkata yhdessä vain Costa Ricassa ennenkuin molempia kutsuisi omat seikkailut eripuolilla palloa, mutta koska tuon maagisen maan hintataso osoittautui meille persaukisille hipeille aivan överiksi, kehiteltiin muutamassa päivässä se kuuluisa plan b ja niin meidän sijainti löytyykin tällä hetkellä lokaatiosta Granada, Nicaragua. 

Kun palasin Ecuadorista kotiin viime kesäkuussa, mun päässä oli tapahtunut jotain merkittävää. Ymmärsin kuinka mun ei tarvitse omistaa ja haalia materiaa mun ympärille, ja kuinka todella olen onnellisempi ilman sitä kaikkea. Niimpä pistin kämpän ( jota tosin en aikoihin enään ollut kodiksi kutsunut) pois, myin lähestulkoon kaiken irtaimiston vaatteista ja huonekaluista lähtien, ja pakkasin kaiken jäljelle jääneen  muutamaan pahvilaatikkoon. Puolen vuoden ajan ehdin retkuilla kodittomana niin vanhempien nurkissa, kuin useamman ystävän sohvalla sekä kahdessa eri väliaikais-kämpässä lapissa. Ehdin jälleen uskotella itselleni että skarppaan opintojen suhteen ja hetken ajan matkasinkin  päättäväisesti kohti sitä mystistä valmistumista yhteisöpedagogiksi opintopisteitä ropisten, kunnes todellisuus otti niskalenkin ja tuli tunne että on pakko päästä pois. Muutamaa päivää ennen uuden vuoden aattoa käytiin isän kanssa illallisella ja uskalsin kertoa uusimmasta projektistani ''hetkeksi jälleen heippa opinnoille ja rinkka selkään'' ja mietin ääneen että onkohan mussa joku vika? Miksi on niin vaikea olla paikallaan,? Onneksi koulu odottaa ja velvollisuuksia voi siirtää, elämää ei. 

Kevät on onneksi yhä kaukana ja paluulippua suomeen ei vielä ole ostettuna, mikä tarkoittaa että kilometrejä on kuljettavana ja paljon asioita ihmeteltävänä!

Älä huoli äiti, pidän itsestä huolen ja olen onnellinen

-julia