Banos

''Pari muuttujaa'' on kyllä ollut viimepäivien teema.
Jos saisin dollarin jokaisesta kerrasta kun muutan mieltäni niin tää olis ollut ilmainen reissu. Välillä tuntuu että tarttisin jonkun komentamaan mua ja kertomaan mitä pitää tehdä ja minne mennä.

Lauantai-aamuna aikaisin hyppäsin Santa Elenasta bussiin kohti Guayaqilia, jossa huomasin että toisin kuin mulle oltiin väitetty, suoria busseja Banosiin ei mene, ja mun piti ottaa bussi ensiksi Ambatoon ja sieltä vasta Banosiin. Ambatossa seisoin shortseissa ja flipflopeissa kaatosateessa keskellä ei mitään, ja katsoin parhaaksi lyöttäytyä parin ranskalaisen tytön seuraan ja yhdessä venailtiin sateessa tunti meidän bussia. Lopulta 11 tunnin bussiseikkailun (sekoilun) jälkeen olinkin onnellisesti Banosissa Andien vuoristossa. Löysin jopa täydellisesti perille hostellille jonne mun jenkkikamu Sam oli mua neuvonut tulemaan. Meidän hostelli oli ihana, oma huone jaetulla kylppärillä maksoi 7 dollaria yöltä. Hostellilla työskenteli argentinalainen poika joka ei puhunut ollenkaan englantia, ja me keskusteltiin sen tabletilla Google kääntäjän avulla, itseasiassa aika pitkiäkin kesksteluja, hah.

Pikkunen kaveri halusi nukkua mun huoneessa

Banos

Banos oli aivan huippu paikka, ihana pikkukaupunki jättimäisten vuorten keskellä! Illalla en edes tajunnu millaseen paikkaan oon tullut koska oli pilkkopimeää, mutta aamulla mun kasvoilta ei saanut hymyä pois kun kaikkialla mun ympärillä oli niin kaunista! Ja vuoriston viileys oli aivan ihanaa vaihtelua siihen rannikon tukahduttavaan kuumuuteen, ja  iltaisin sain jopa vetää villasukat jalkaan ja pipon päähän.

Heti sunnuntaina vuokrattiin Samin kanssa fillarit, ja meidän mukaan lähti myös Canoasta tuttu argentinalainen pariskunta Max ja Karen. Pyöräiltiin 18km vuoristossa määränpäänä Pailon del Diablo- vesiputous! Ekaksi vastustin viimiseen saakka pyöräilyideaa, mutta lopulta taivuin ja hyvä niin, sillä mulla oli super-hauska päivä. Ja maisemat oli upeimmat ikinä.

Vesiputoukselta tultiin takaisin kaupunkiin pyörinemme rekan kyydissä, sillä 18 kilsaa takaisinpäin ylämäkeen olis ollut mulle jo liian hc-suoritus. Samana iltana mentiin vielä katsomaan kaupungissa olevaa pienempää vesiputousta, jonka jälkeen jalat huusi niin hoosiannaa että kuuma suihku ja sänky oli parhautta hetkeen. Mutta huikea reissu, ja mulla oli todellinen voittaja-fiilis siitä kuinka olin ylittänyt itseni. Illalla Sam vei mut vielä suklaakakulle koska sekin oli niin vaikuttunut mut suorituksesta ja siitä etten nurissut kertaakaan, en edes silloin kun kaaduin pyörällä. Täydellinen päivä

Banos on varmaan Ecuadorin paras paikka harrastaa erilaisia aktiviteetteja, ja sieltä löytyy kaikkea benji-hypystä koskenlaskuun ja zip liningistä kalliokiipeilyyn. Kaupungista järjestetään myös paljon erilaisia retkiä Amazonille, ja matkanjärjestäjiä on jokaisella nurkalla kaupungissa. Hintoja kannattaa kilpailuttaa, sillä mekin saatiin pyörien vuokrahinta putoamaan 10 dollarista viiteen, kun jaksettiin vähän kysellä ja tinkiä. Hostelleja ja hotelleja on paljon, samoin kuin rafloja ja baareja. Marketilta saa halpaa ja hyvää lounas-safkaa, ja juusto-epanadakset on mun uusi herkku! Suosittelen ehdottomasti käymään, muhun tämä kaupunki teki ainakin vaikutuksen. Ja jokainen kenen kanssa olen Banosista jutellut, on kehunut sitä mulle älyttömästi.

this is Ecuador, joko on tai ei

Maanantaina satoi vettä all day long, joten mekin vaan venyttiin hostellilla ja kulutettiin aikaa hengailemalla. Aamupäivällä kävin tosin brunssilla Canoasta tutun suomalais-tytön kanssa joka sattui olemaan myös Banosissa. Samana iltana käytiin lähibaarissa bissellä, sillä sinä iltana kun saavuin kaupunkiin kävelin kyseisen baarin ohi ja jäin juttelemaan paikan omistajan kanssa, joka lupasi tarjota ilmaisen bissen myöhemmin. Istuskelin ulkorappusilla ja yhtäkkiä kuului ''KIPPIS'', ja löysin taas uuden suomi-kamun! Two points to team Finlandille sinä päivänä.  Yllätyn myös joka kerta siitä miten ihmiset reagoivat ''wow thats so cool'' kun kerron olevani suomesta. Monelle on yötön yö ja kaamos on niin absurdeja käsitteitä, että se on musta hassua.

Olin yrittänyt houkutella Samia että vuokrattaisiin mönkijä ja ajeltaisiin katsomaan lähellä olevaa tulivuorta, mutta en saanut tahtoani läpi, mikä oli loppujen lopuksi ehkä aika hyvä koska vuorilla oli hurjan kylmä ja olisin varmaan ollut vaan vittuuntunut koko mönkijäreissun ajan kylmään ja märkään. Lisäksi mönksä-vuokra olis ollut aika ankara budjetin päälle. Tiistai-aamuna olin kuitenkin kyllästynyt vaan oleiluun ja pakotin Samin reipastumaan ja vaadin että voitaisiin tehdä jotain. Pienoisen pohdinnan jälkeen me hypättiin Chivaan, paikalliseen avo-bussiin, ja ajeltiin ylös vuorille La Casa Del Arboliin, keinumaan maailman laidalle.

 Meidän onneksi pilvimassat väistyivät juuri sopivasti ainakin osittain silloin kun oltiin ylhäällä, ja saatiin katella ihania vuorimaisemia hetken aikaa ennenkun sade alkoi jälleen. Keinuminen oli niin hauskaa, vaikka ekaksi sanoinkin ettei todellakaan ole sellaista voimaa tällä pallolla joka sais mut istumaan kahden narun varaan, alla loputon pudotus. Lopuksi kuitenkin tykkäsin siitä niin paljon etten olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.
Iltapäivä me hengailtiin hostellilla, käytiin marketilla syömässä lounasta ja ihmeteltiin hostellin lemmikkejä, papukaijoja, kultakaloja ja kilpikonnaa! Illalla pyörittiin mulle tuntemattomasta syystä parin paikallisen pojan kanssa ympäri kaupunkia ja yritettiin etsiä kauppaa josta saa kitaran kieliä? Joskus vaan ihmettelen että millaiseen seuraan päädyn, elämä jaksaa yllättää

Ja siitä epäonnisten sattumusten sarja sitten alkoikin. Olin päättänyt lähteä klo 22.00 yöbussilla Santa Elenaan ja takaisin rannikolle, mutta mitens sattuikaan vaan kun kymmeneltä oltiinkin Samin ja kolmen muun jenkkipojan kanssa juomassa kaljaa ja pelaamassa bilistä läheisessä kuppilassa. Otin asian ihan coolisti, sillä tiesin että yhdeltä yöllä lähtee vielä yöbussi Guayaqiliin, ja voisin mennä sillä.Palattiin hostellille ja onneksi olin fiksuna likkana pakannut kaikki kamat kasaan. Sanoin Samille heipat ja vielä kielsin sitä lähtemästä saattamaan mua bussiasemalle, sillä kello oli jo niin paljon ja tiesin että sillä on aamulla aikainen herätys.Kipitin minkä jaloistani pääsin rinkka selässä ja reppu käsissä halki öisen kaupungin, ja kappas vaan kun saavun asemalle niin bussi ajaa suoraan mun nenän edestä, ja niin jäi meikä kyydistä. Ei auttanut kun lampsia kaikkien kamojen kanssa takaisin hostellille keskellä yötä, vain huomatakseni että ulkoportti on laitettu lukkoon ja kukaan ei varmasti ole hereillä klo 01.20. Hetken ajan epätoivo iski mua kasvoihin oikein huolella, ja kävin päässä läpi kaikki kauhu-skenaariot siitä miten mut satavarmasti ryöstetään jos joudun nukkumaan kadulla kaikkien kamojen, passin, puhelimen, korttien ja rahojen kanssa. Siinä mielentilassa oli vaikea repiä reipasta reissumieltä esiin. Odottelin kadulla vajaan tunnin ja voi luojan kiitos kun joku sattui olemaan hereillä ja avasi mulle oven. Pääsin kaikeksi onneksi vielä nukkumaan omaan huoneeseen, koska olin vahingossa jättänyt avaimen oveen.

Aamulla nukuin onnellisesti tsek out- ajan ohi, ja missasin samalla myös aamubussin rannikolle. Monimutkaisen ja hermoja repivän keskustelun hostellin omistajan kanssa, vanhemman herrasmiehen joka oli mulkoillut mua ikävästi monta päivää, sain sovittua että mun ei tarvitse onneksi maksaa ylimääräistä vaikka olinkin myöhässä uloskirjautumisesta.
 Tästä kaikesta niin kypsänä ja turhautuneena kelasin että fak this, ja hyppäsin vaan ekaan lähtevään bussiin, määränpäänä Quito.Tässä vaiheessa sain päähäni että hitto meikä lähteekin Amazonille enkä rannikolle, jonka jälkeen päädyin taas rannikkoon ja sitten en. Tätä vaiheilua kesti koko matkan. Neljän tunnin päästä saavuin perille, ja mietin että meen kaupungille syömään joten jätämpä rinkan säilytykseen asemalle, ja illalla nappaan yödösän jonnekkin päin rantsua. Muonaamassa laitoin kuitenkin viestiä mun suosikki rastapäälle, ja sovittiin treffit ylihuomiseksi Otavaloon, joten mun piti palata takaisin bussiterminaaliin noutamaan mun omaisuus, ja sieltä jälleen takaisin uuteen kaupunkiin, ja niimpä mun päivä onkin kulunut aika mukavasti sahaten ympäriämpäri Quitoa. Tarina päättyy kuitenkin onnellisesti siihen että Mikkosen hippi on turvallisesti la Mariscalilla kivassa hostellissa, mulla on oma huone ja kuuma suihku. huh. Tänään oli myös päivä kun oikeasti tuntui siltä että pää ei enään kestä sitä etten a. ymmärrä ketään ja b. tule lainkaan ymmärretyksi. Ei uskoisi miten vaikeaa matkatavarahuoneen vartijan kanssa asioiminen voi olla, mutta kyllä näköjään voi. Niin vaikeaa että tekee mieli itkeä pelkästä epätoivosta. Taksikuskeille onneksi riitti pelkkä iloinen hymyily ja si si senjor, perfecto.

Kokonaisuudessaan, kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta, Banos oli aivan huippu ja mulla oli niin kivaa. En ollut kertaakaan yksinäinen, tapasin paljon vanhoja kamuja ja sain uusia ystäviä. Musta tuntuu että jokapäivä tuun pikkuisen luottavaisemmaksi oman pärjäämiseni suhteen, ja oon joka päivä pikkusen ehjempi. Olen onnellinen että uskalsin lähteä, ja vaikka koti-ikävä iskeekin välillä kovasti, tiedän että kaikki rakkaimmat odottavat mua kotona ja sekin aika tulee kun olen himassa jälleen.

Huomisen suunitelma on yhtä auki kuin mun lompakko, yritän kovasti puhua itteni jenkkikamun messiin jonnekkin Quiton ulkopuolelle ja siitä eteenpäin Otavaloon, tapaamaan Kolumbiasta saapuvia Fridaa ja Martinia<3 Siitä joko lähden niiden mukaan Tenaan ja siitä eteenpäin viidakkoon, mutta todennäköisemmin mun nenä näyttää vihdoin kohti Ayampetä ja tyynenmeren aaltoja, sekä viimeisiä surffauksia ennen kotia. Myös paripäivää farmilla appelsiinejä keräten kuulostaa musta aivan passelilta vaihtoehdolta. Toisaalta mulla olisi aikaa käydä sekä Amazonilla että rannikolla, mutta se tietäisi aivan jäätäviä bussimaratooneja. Mua ihmetyttää miten näinkin pienessä maassa voi aivan naurettavan lyhyen matkan taittamiseen saada kulutettua niin monta tuntia.

Nyt uskaltaudun ulos hakemaan iltapalaa, sitten lastaan rinkan jälleen kuntoon ja huomenna uusi suunta ja uudet seikkailut, mitkä ne sitten ikinä onkaan. Jokatapauksessa on kilometrejä kuljettavana,ihmisiä tavattavana ja paikkoja tutkimatta, makes me more than happy

 The woods are lovely, dark and deep,   

But I have promises to keep,   

And miles to go before I sleep,   

And miles to go before I sleep.

-julia

Montanita + Salinas

Hola!

Huijui meikäläinen on kyllä taas seikkaillut koko rahan edestä.
Tällä hetkellä sijainti Salinas, Ecuadorin oma Miami!

Löhöilin Canoassa tiistaihin saakka, eli melkein viikon. Joka päivä aamupalan jälkeen menin makoilemaan rannalle ja hankkimaan rusketusta, iltapäivästä miittasin suomi-tytön kanssa ja mentiin lounaalle (lue: jätskille ja limulle). Loppuiltaan kuului erinäköisiä aktiviteetteja mielentilasta ja vireydestä riippuen. Päätin myös että kolibrien bongaus riippumatossa on aivan hyväksyttävä päivän merkittävämmäksi aktiviteetiksi, ja harrastin sitä täysin hyvällä omallatunnolla päivittäin. Välillä kello tuntu pysähtyvän totaalisesti. Maanantai-iltana mun vara-isosisko lähti kohti Quitoa, ja mäkin ajattelin että on aika nostaa kytkintä. Alunperin oli tarkoitus mennä Ayampeehen, mutta päädyinkin Montanitaan, sillä menin sinne tapaamaan Asaa, mun suosikki austraalialaista! Tässä pari kuvaa Canoasta

Viimeksi yhden bileillan jälkeen vannoin että Montanita never again, mutta siellä sitten olin. Jos en olis asunut niin kivassa hostellissa kuin nyt, olisi parin päivän visiitti ollut vielä kurjempi. Montanita on mulle aivan liian iso (ja se ei edes ole iso), liikaa ihmisiä ja vähän liian turistisoitunut. Sellainen paikka johon varmasti rakastuisin jos jaksaisin/ haluaisin bailata hulluna joka ilta, ostaa paljon krääsää ja olla rannalla joka on täynnä vieriviereen ahdettuja rantsutuoleja päivänvarjoineen. Mutta koska sellainen lomailu ei oo ehkä eniten mua varten, 3 päivää Montanitassa oli tarpeeksi.
 Asuin huippu kivassa paikassa, Hidden House Hostelissa, joka oli vähän kauempana keskustan hälinästä. Asuin dormissa joka maksoi 7 dollaria per yö, ja jaoin huoneen viiden argentiinalaisen pojan kanssa. Tykkään dormissa olosta, koska silloin tapaa paljon uusia tyyppejä ja joutuu pakostikkin juttelemaan ihmisten kanssa. Meidän keskustelu oli poikien kanssa englanti-espanja sekoitusta, osittain ja auttavasti molempia kieliä. Mukavia poikia. Ja jos viimeksi Aasian reissulla mun vaatimuksena kämpän suhteen oli hyttysverkko, nyt se on mikä tahansa joka edes etäisesti muistuttaa sänkyä. Vaikka yksi pojista tarjoutuikin vaihtamaan mun kanssa sänkyä kun kerroin miten katossa n. 30 cm päässä naamasta roikkuvat hämähäkinverkot kauhistuttaa mua, päätin ylittää taas yhden rajan ja uskaltaa nukkua vaikka korvan vieressä rapisikin epäilyttävästi vähän väliä. Reippaana tyttönä laitoin vähän lisää offia pintaan, ja käänsin kylkeä kelaten että ainakin se rapisija on hurjasti pienempi kuin meikä, ehkä voitan taistelun jos sellainen syntyy.

Mulla on kovin vähän kuvia Montanitasta, koska ensimmäisen päivän makasin rannalla ja toisen päivän oksensin hostellilla ja lukittauduin pimeään nukkumaan migreeniä pois. Asan lisäksi tapasin tutun hollantilaisen pariskunnan joihin tutustuin Canoassa, sekä argentiinalaisen miehen kuka asui samassa hostellissa mun kanssa Mompichessä. Tutustuin myös ecuadorilaiseen mieheen, joka oli kasvanut New Yorkissa, joka pyysi mut asumaan pariksi päivää sen eco-farmille, ratsastamaan hevosilla ja pomimaan appelsiineja, koska appelsiini-sesonki alkaa pian. Ehkäpä meen sinne kun palaan vuorilta. Sama jäbä vei mut yksi ilta hengailemaan yhdelle hostellille jossa oli lemmikkinä ankka. Ei koira tai kissa niinkuin kaikkialla muualla, vaan ankka. Sellainen mikä oli jengin sylissä ja ne silitteli sitä ihanku kissanpentua. 

Tää on yksi syy miksi rakastan matkustamista, ikinä ei tiedä kenet tapaa. Kaikilla ihmisillä on niin erikoisia ja outoja elämäntarinoita kerrottavana, että oonkin ottanut tavaksi kuunnella enemmän kuin puhua. Koska sillä tavalla opin jatkuvasti hurjan paljon uutta. Oon jakanut huoneen englantilaisen kokkeli-muijan kanssa, jutellut Irakin sotaa paenneen nuoren miehen kanssa, keskustellut kahden nuoren saksalaisen kanssa uus-natsismista ja natsi-ajan jättämistä arvista Saksassa ja jauhanut maapallon tilanteesta  +70-vuotiaan yhdysvaltalaisen pariskunnan kanssa, joka oli myynyt koko omaisuutensa ja lähtenyt elämään mennyttä nuoruuttaan Etelä-Amerikkaan. Oon tavannut Alaskalaisen naisen joka kyllästyi elämäänsä, jätti kaiken ja rupesi pyörittämään hostellia Ecuadorin rannikolla. Suomalaisen, joka tuli reissullaan raskaaksi, ja palasi vuosien jälkeen asumaan tänne takaisin jotta lapsi saa olla isänsä kanssa. Italialaisen pojan joka oli luultavasti maailman suurin Duudsonit- fani, ja pommitti mut loppuun kysymyksillä Duudsoneista ja suomesta. Elämäntapa-reissareita, jotka on olleet matkalla jo 10 vuotta, ja joiden matkalla ei ole päämäärää. Joka päivä mua jännittää että kukakohan seuraavaksi osuu mun reitille, ja mitäköhän jännää kuulen seuraavaksi. Elämä yllättää mut yhä uudestaan. En ole se ujo suomi-julle, joka häpeää sitä etti puhu täydellistä englantia joten ''on parempi olla hiljaa'', vaan reipas ja avoin minä, joka ei enään edes aloita jokaista espanjaksi käytävää keskustelua lauseella '' no hablo espanol'' vaan yritän reippaasti parhaan kykyni mukaan. Oon ajoittain aika ylpeä itsestäni. Vaikka tottakai välillä on niitä hetkiä kun en halua puhua kellekkään, aivot on aivan jumissa eri kielten kesken ja haluaisin vaan Valion maitoa ja ruisleipää. Onneksi niitä hetkiä on joka päivä vähemmän

Suomi-tyttö oli jättänyt Hidden Houseen kirjan odottamaan mua!! Pelastus

Odottamassa Asaa illalliselle

Tässä mä kipeänä odottelen että pojat tuo mulle tuliaisia kaupasta

Montanita pähkinänkuoressa on kuin miniversio Thaimaan Phuketista. Ei niin överi eikä paha, mutta silti semisti. Hostelleja ja hotelleja löytyy kaikista hintaluokista, samoin kuin ruokapaikkoja. Yhdessä isommassa, selvästi turisteille suunnatussa ravintolassa söin ceacar-salaatin hintaan 7 dollaria. Vähän keskustassa sivummalla olevasta pienestä paikallisten raflasta koko menu, alkukeitto, valkosipulileipä, pasta bolongese, iso lasi mehua ja jälkkäriksi jätskiä mansikoilla, maksoi kokonaisuudessaan 4 dollaria. Baareja löytyy kolmekerroksisista yökerhoista mukaviin pikku pubeihin. Aallot on kuin tehty surffaukseen ja aloittelijoille just buenot, lautoja vuokrataan joka nurkalla ja tuntuu että jokainen jolla oli edes kädet ja jalat oli jonkunluokan surffi-opettaja.Montanita on hyvä paikka tavata muita reissaajia, sillä jokainen Ecuadorissa oleva taitaa matkallaan tehdä siellä stopin. Monet jämähtää viikoiksi, ellei kuukausiksi nauttimaan vähän länkkärimäisestä ilmapiiristä ja surffauksesta, Montanitassa on myös helppo löytää duunia ja työskennellä esim. yöpaikkaa vastaan. Jollain kieroutuneella tavalla humalaiset jenkit kaduilla teki mun olon turvalliseksi, jopa kodikkaaksi. Montanita ja sen tarjonta kuitenkin kävi kalliiksi mun budjetin päälle, kulutin ihan huomaamatta enemmän rahaa kun viikossa Canoassa yhteensä. Shoppailin mm. niinkin fancyssa paikassa kuin apteekissa 18 dollarilla vähän sitä sun tätä, oikeastaan en edes mitään tarpeellista mutta ''nyt kun kerran löyty'', mikä mua vaivaa? 

Kolme päivää oli mulle tarpeeksi, ja tänään puolen päivän aikaan otin bussin alle ja lähdin jälleen rullaamaan Ruta del Solia kohti etelää, määränpäänä Salinas! Kutsuin myös mun suosikki aussin kylään Suomeen, sillä Asan reissu jatkuu täältä Eurooppaan.

Vertaispaineen valtava valta pakotti mut ostamaan kengät, jotka osoittautui paskimmaksi ostokseksi ikinä

Montanitasta bussi Santa Elenaan kesti 1,5 h ja siitä otin taksin alle ja niin saavuinkin Salinakseen. Totaalinen kulttuurishokki saapua pienestä bambu-majasta jossa tuulettimesta saati ilmastoinnista ei oltu ikinä kuultukkaan, valtavien pilvenpiirtäjien keskelle! Taksikuskilla ja mulla oli vähän erimielisyyksiä siitä mihin mun kuuluu jäädä, ja vaikka koitin näyttää sille kuvia hostellista johon halusin, näytin osoitteen yms. tarvittiin 4 kadunmiestä tutkimaan asiaa kunnes yksi niistä viimein sanoi '' sehän on tossa kadun toisella puolella''. Ja niin saapui mikkosen hippi perille Miamiin.

 Salinas on paikka johon Ecuadorin kerma kokoontuu viettämään rantalomaansa, täällä ei paljon köyhiä näy. Yritin äsken päästä satamaan ihailemaan toinen toistaan isompia ja komeampia jahteja, mutta mulla ei ollut kengättömänä ja risassa paidassa mitään asiaa aidatulle satama-alueelle. Rannalla vuokrataan vesiskoottereita ja sedät yrittää myydä mohitoja naisille jotka piileksii syvällä lierihattunsa uumenissa. Asun aivan rannalla, vähän pienemmässä mutta silti ylivoimaisesti tän reissun hienoimmassa hostellissa Chescos Oceanfront guesthousessa, 4 hengen dormissa 10dollaria yöltä. Huoneessa näytti olevan mun lisäksi joku toinen tyyppi, mutten tavannut sitä vielä. Mulla on täällä vähän whatta fak- olo, koska kontrasti mun aiemmin näkemään Ecuadoriin on niin valtava. Ihanku olisin jossain toisessa maassa. Tai maailmassa. Istuskelen terdellä, ja mun vieressä hienostuneesti pukeutuneet jenkit juo valkoviiniä ja shamppanjaa, ja tappelee siitä saako paikasta a parempaa hummeria kuin paikasta b. Ja tuolta jostain kipitti juuri valkoinen puudeli jonka kaulapannassa oli jotain timanttien kaltaisia. Mihin mä oikein olen tullut? PS täällä on jättimäinen taulutelkka, jossa näkyy englanninkieliset kanavat, ja kuulin huhun että täällä olisi lämmin suihku!! oi onnea, se onkin ensimmäinen sitten Quiton

Huomenna mun pakomatka jatkuu sisämaahan ja vuorille, sillä nyt tuntuu että raja alkaa tulla vastaan auringon ja paahtavan kuumuuden suhteen. Pelkään vaan että mun vaivalla hankkima katu-uskottava reissurusketus katoaa hetkellä vuorien harmauteen, mutta mun on pakko päästä paikkaan jossa pystyy nukkumaan peiton alla ja sadan metrin kävely ei läkähdytä kuoliaaksi. Ehkä saan jopa vetää pipon päähän. Suunittelin viettää vuorilla noin viikon, ja palata sitten rannikolle tsekkaamaan vielä ainakin se Ayampe, joka jäi multa välistä. Sen jälkeen mun suunitelmat onkin ihanan auki. Huomisen ohjelmassa siis matkustamista bussissa tuntematon aikamäärä, respan pojan mukaan mitä tahansa seitsemän ja kahdentoista tunnin väliltä, koska ''Ecuador time, you can't never know for sure''

Nyt mä taidan lähteä etsimään kaljakauppaa, palkita itseni tästä päivästä yhdellä pienellä bissellä ja liittyä tohon leffakatsomoon jenkkien seuraan. Pakkaan myös tavarat vähän fiksummin ja valmistaudun jo nyt mentaalisesti huomisen hermoja repivään matkaan, koska jostain syystä musta on tosi ahdistavaa matkustaa jossei mulla ole edes suuntaa antavasti hajua siitä kuinka pitkä matka on edessä. 

-julia